Guadeloupilaiset naiset ikään katsomatta haluavat pukeutua kauniisti ja somistaa itseään, kukin tyylillään. Koruja käyttävät kaikki, ja mielellään näyttäviä ja isokokoisia. Ja kynsilakkaa, rakennekynsiä ja muita somistimia, joita en ole tiennyt olevan olemassakaan. Myös miehet pukeutuvat siististi, usein pitkiin housuihin ja kauluspaitaan helteistä huolimatta. Useissa paikoissa on kylttejä, joissa kehotetaan pukeutumaan asianmukaiseen ja siistiin asuun. Eikä kyseessä ole suinkaan mikään uskonnollisuudesta kumpuava vaatimus peittävään pukeutumiseen vaan kulttuurillinen kysymys.
Silmiinpistävää on myös trendikkäiden silmälasien määrä katukuvassa. Kymmenen vuotta sitten silmälaseja ei näkynyt edes vanhuksilla ja nyt niitä näyttää olevan joka viidennellä vastaantulevalla. En usko, että guadeloupilaisten näkö olisi kymmenessä vuodessa niin radikaalisti huonontunut tai että näöntarkastuksia olisi systemaattisesti ruvettu järjestämään kaikille ikäluokille. Luulisin, että kyseessä on muoti-ilmiö ja laseja käyttävät nekin, joilla ei näössä välttämättä ole mitään vikaa.
Lasit ovat nimittäin hyvin näyttäviä ja koristeellisia, eräänlainen korujen jatke. Optikkoliikkeistä löytyvät kaikki mahdolliset huippumerkit ja lasit on sijoitettu telineisiin niin, että koristeellinen sanka on ensimmäinen asia minkä asiakas laseista näkee.
Selvisi myös se, miksi bussiaikatauluja on niin vaikea saada mistään. Bussikuskit ovat ikään kuin yksityisyrittäjiä ja jokainen ajelee bussiaan sen minkä ennättää. Jokainen voi myös tuunata bussistaan vähän omannäköisensä. Eräänäkin päivänä matkamme taittui ’rastabussissa’. Bussiin oli erillinen sisäänheittäjä, joka houkutteli meidät pysäkiltä ennen kuin ennätimme valita jonkin toisen pysäkillä olleista busseista. Kuski oli rastalettinen nuori mies, joka oli asentanut bussiinsa kunnon bassokaiuttimet. Musiikki soi siis kohtalaisen kovaa ja meno oli muutenkin siinä määrin rento, että käväisi mielessä kysymys siitä, minkä alan miehiä kuski oikeastaan oli…
Autoja saarella on aivan liikaa. Liikenne on tukkoista lähestulkoon kaikilla teillä, mutta erityisesti Grande-Terre- saaren itä-länsisuuntainen tie on yhtä loppumatonta autojonoa aamuin illoin kun paikalliset ajavat työmatkojaan. Saari on suhteellisen tiheään asuttu ja yhdyskuntarakenne suunnittelematon ja rikkonainen. Bussilinjoja ei voi millään ulottaa kaikkiin saaren sopukoihin, joten auto on asukkaille välttämättömyys. Mutta käyttäisivät edes kimppakyytiä sen sijaan että jokainen istuu yksin autossaan!
Saarta kierrellessä on pannut merkille kylien rapistumisen. Vaikea sanoa, onko kyse välinpitämättömyydestä rakennettua ympäristöä kohtaan vaiko rahan puutteesta, mutta surullisen huonoon kuntoon on annettu monien upeiden kylämiljöiden mennä. Kylät ja kaupungit ovat muutenkin rakennuskannaltaan melko sekavia, koska niitä on syklonien ja hurrikaanien jäljiltä aina rakennettu uudelleen.
Pahinta tuhoa ovat tehneet vuosien 1928 ja 1989 syklonit. Mutta eivätpä ole kylät massaturismin pilaamia: ei ole hotelleja, ravintoloita, rihkamakauppoja, neonvaloja. Ei ole kuin niukat peruspalvelut kyläläisille. Turisteja ei ole näkynyt kuin Grande-Terren etelärannalla, joissa saaren hotellit sijaitsevat. Muualla on aika vaikea löytää majoitusta, sillä täällä ei esim. bed & breakfast-tyyppistä majoitusta ole ollenkaan.
Rannat ovat nekin suurimmaksi osaksi täysin luonnonvaraisessa kunnossa ja lähinnä paikallisten käyttämiä. Guadeloupilaiset lähtevät mielellään viikonloppuisin ja ennen illan hämärtymistä perheen ja sukulaisten kanssa rannoille piknikille ja porukassa istuskelemaan. Rantoja ei ole rakennettu joitakin hotellialueita lukuun ottamatta, vaan ne ovat vapaasti kaikkien käytössä. Ja hotellienkin rannoille on myös paikallisten mahdollista mennä.
Koska Guadeloupe on tunnettu rommistaan, poikkesimme matkan varrella sokeriruokopeltojen keskeltä löytyneeseen rommimuseoon ottamaan selvää rommin historiasta ja valmistuksesta saarella. Museon yhteydessä toimii edelleenkin perinteikäs ’rommitehdas’ tai tislaamo, on toiminut jo viime vuosisadan alusta lähtien. Ja eipä olisi arvannut, että tämän rommiplantaasin on aikoinaan perustanut herra Reimonen Suomesta!
Edelleenkin tehdas on suvun hallussa ja tuottaa mm. JR-merkkistä, moneen kertaan erilaisissa kansainvälisissä kisoissa palkittua rommia. Sen kunniaksi piti ostaa pullo ReimonenQ- rommia, vaikken rommia juokaan J. Saarella sitä kyllä juodaan, sillä rommi ja alkoholi ylipäätään on halpaa. Epäilemättä siitä koituu ongelmia ja jonkin verran näkyy kylillä näitä rommin suurkuluttajia, joilla ei liene vakinaista työtä.
Rommi ja sokeriruoko liittyvät olennaisesti saaren synkkään historiaan, joka alkaa siitä kun Kolumbus vuonna 1492 poikkesi saarelle. Sen jälkeen saaren alkuperäisasukkaat ja sinne Afrikasta tuodut orjat ovatkin eläneet vuosisatoja sokeriruokopelloilla rehkien vuoroin espanjalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten alistamina.
Kunnes Ranska vasta vuonna 1848 ’vapauden, veljeyden ja tasa-arvon’ nimissä lakkautti orjuuden Guadeloupilla ja jätti entiset orjat selviytymään entisten isäntiensä kanssa saarella. Eipä ollut helppo alku oman identiteetin rakentamiselle vuosisatojen nöyryytyksen jälkeen.
Saaren hautausmaat ovat erikoisia paikkoja. Ne ovat kuin pikkukyliä pikkutaloineen ja niistä pidetään hyvää huolta. Tämä ehkä selittyy saaren orjahistorialla. Aikoinaan nimittäin orjien jälkeläiset haudattiin kylien reuna-alueille ja syrjäisille jäännösmaille.
Orjuuden poistumisen myötä tuli oikeus hautapaikkaan samoilla hautausmailla saaren muiden asukkaiden kanssa. Sen kunniaksi ja menneiden sukupolvien muiston vaalimiseksi haudoista tehdään mahdollisimman hienoja paikkoja henkien levätä. Tänään kaupoissa ostettiin laatikkokaupalla kynttilöitä, joita paikalliset vievät huomenna pyhäinpäivänä sukulaistensa haudoille.
Guadeloupilla on nyt kierrelty parisen viikkoa. Arvaukseni osui oikeaan, saari ei ole kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut, mitä nyt kylät hieman rapistuneet sitten viime näkemän. Aika siirtyä seuraavalle saarelle…
