Liquid Sunshine

Saari on poikkeuksellisen rehevä. Se on Karibian saariston vuoristoisin ja myös runsassateisin. Saarelle saapuessamme saimme heti vesiryöpyn niskaamme. ’It’s liquid sunshine’, valisti taksikuskimme. Ja tätä nestemäistä auringonpaistetta on saanut ihailla useampaankin otteeseen kuluneiden viikkojen aikana, sillä sadetta on riittänyt ja usein se näyttää putoavan suoraan siniseltä taivaalta auringon paistaessa kirkkaasti. Todellinen sateenkaarisaari!

Vain lumi puuttuu...

Täällä Suomea ei tunneta maana, jossa on maailman parhaat jääkiekkopelaajat, melkein parhaat Pisa-tulokset ja Nokia. Paikallisille Suomi on maa, josta joulupukki tulee! Ja joulupukki todellakin tulee tänne asti sitten reilun kuukauden kuluttua. Joulukoristelut ja - valmistelut on jo aloitettu!

Suomikuvaa maailmalla

Mutta päihittikö Ruotsi jälleen Suomen: Karibialla(kin) Abba soi baareissa ja kylpylöiden ylellisin hoito on ’Swedish massage’. Ihan pakko oli käydä selvittämässä, mikä kumma on ruotsalainen hieronta karibialaisittain. Totta puhuen hieman petyin, kun kuulin että kyseessä on ihan tavallinen kokovartalohieronta.

Veikkaisin, että keskivertosaintlucialainen ei kyllä osaisi sijoittaa Suomea ja Ruotsia maailman kartalle, jos heiltä sitä pyydettäisiin.



Täällä ei siis pelata jääkiekkoa, vaan kansallispeli on domino! Sitä pelataan kahviloissa ja katujen varsilla. Pelivälineet ovat ne lapsuuden peleistä tututut mustapilkkuiset nappulat, mutta pelityyli on hieman toinen. Ensinnäkin peli on hyvin äänekäs. Nappulat nimittäin pitää lyödä pelipöytään voimalla paiskaten, joten pelin äänet kantautuvat kauas. Omia nappuloita ei myöskään salata vastapuolen pelaajalta, kuten me muistaakseni lapsina tehtiin. Ja pistelaskussakin on omat hienoutensa, joista en ihan ole päässyt perille pelejä seuratessani.

Anse La Raye-kylän leipomo

Saint Lucian asukkaat ovat mainosten mukaan saaren ykkösvaltti. Ystävällisiä ja auttavaisia he ovatkin, ja aktiivisia ottamaan kontaktia varsinkin pienemmissä kylissä ja syrjäisemmillä seuduilla, joilla turisteja ei juuri liiku. Palveluammateissa toimivat ovat hyvin sisäistäneet tehtävänsä ja huolehtivat hienosti saarella vierailevien hyvinvoinnista. He eivät tosin välttämättä tee sitä jenkkihymy huulillaan, sillä paikallisten perusilme on melko vakava. Eikä paikallisen väestön suhtautuminen meihin turisteihin välttämättä aina ole positiivisen ilahtunut, vaan usein on törmännyt myös varauksellisuuteen ja pidättyväisyyteen.

Rastameininkiä merellä

Saint Lucialla on myös ’vihaisia nuoria miehiä’, jotka eivät ole aina edes kovin nuoria.  Kysymys on asenteesta, joka huokuu kaikenikäisten miesten olemuksesta ja habituksesta. Se viestii ylpeydestä (omiin juuriin?), kapinasta (systeemiä / kapitalismia kohtaan?), tinkimättömyydestä. T-paidoissa on kantaa ottavia tekstejä, veneiden kylkiin on maalattu todennäköisesti rastakulttuurista kumpuavia fraaseja ja lausahduksia. Keltainen, punainen ja vihreä näkyvät pukeutumisessa ja yleinen tukkatyyli on rastaletit, ihan vanhoillakin miehillä.

Kiertävä hedelmäkauppias

Kun paikalliselta nuorelta, ei niin vihaiselta mieheltä, hieman kyselimme elämästä saarella, hän mainitsi yhdeksi ongelmaksi korkean työttömyyden. Ja varsinkin nuorisotyöttömyyden. (Tuntuu olevan tuttu ongelma vähän joka puolella.) Turismi ei kaikkia elätä, ja kokemani perusteella uskoisin, että kaikki eivät missään tapauksessa turistien parissa haluakaan työskennellä. Ja sitä paitsi turismi on hyvin sesonkiluontoista.

'Kohti parempia aikoja...'

Haastattelemallamme mieshenkilöllä oli ratkaisuehdotuskin tilanteen parantamiseksi: koska saarella on loistavat olosuhteet banaanien ja muiden trooppisten hedelmien kasvulle, maataloutta pitäisi modernisoida ja saada siitä houkutteleva vaihtoehto myös nuorisolle. Täällä pidetään parlamenttivaalit viikon kuluttua ja vaikuttaisi siltä, että ihmiset ovat aika aktiivisia saarensa asioissa ja haluavat antaa äänensä kuulua ja ehkä saada parannusta myös  nuorison työllisyystilanteeseen. Varsinkin kun saarella on tasan kaksi puoluetta ja molemmat työväenpuolueita (Labour ja United Workers’ Party). Saaren parlamenttiin valitaan vaaleissa 17 edustajaa.

Katumusiikkia kaiken ikäisille

Kaiken kaikkiaan Saint Lucian saari on hurmannut. Tämä vaikuttaa energiseltä ja elämänmyönteiseltä paikalta. Vaikka kaikki on hyvin pienimuotoista, niin kuitenkin toimivaa. Ihmiset ovat kaikesta päätellen ylpeitä saarestaan ja viihtyvät hyvin. Väkiluku ei ole pienenemässä vaan saarelle myös muuttaa paljon väkeä.

Huilutrion hieno esitys

Saaren pienet kalastajakylät ja niiden yhteisöllisyys avautuu jopa tällaiselle satunnaiselle ohikulkijalle.  Esimerkiksi kouluihin pääsee seuraamaan opetusta, kunhan vaan käy ilmoittautumassa rehtorille (ja on asiallisesti pukeutunut J). Ja helppoa seuraaminen onkin, koska tunteja pidetään piha-alueella.

Tervetuloa, mutta pidäthän paidan päällä :)

Opettajien lisäksi oppilaiden parissa on joukko muita aikuisia ja pihan reunoilla opetusta seuraamassa on lasten vanhempia ja muita kyläläisiä. Lapset laulavat, soittavat, laskevat laskuja liitutauluille ilman että heitä vähääkään häiritsee ympärillä pyörivä yleisö.

Saarella myös aistii hyvin karibialaisen elämäntavan. Se kuuluu ja näkyy. Minne tahansa menee, yleensä calypso / reggae- musiikki soi äänekkäänä. Täällä ihmiset laulavat mielellään ja puhuvat paljon J. He viettävät aikaa ryhmissä ja silminnähden nauttivat rennosta yhdessä olosta.

 Värejä käytetään rohkeasti pukeutumisessa, rakennusten seinissä, kirkkojen ja muiden julkisten tilojen koristelussa. Asioita ei aina tehdä 100% tehokkuudella, mutta ne todennäköisesti tulevat kuitenkin hoidetuksi. Hyvää tahtoa ja yhteisvastuullisuutta saarelaisten välisissä suhteissa ei voi olla huomaamatta. Todennäköisesti tämän kokoisella saarella kaikki ovatkin jotain kautta sukulaisia, tuttuja ja tutun tuttuja keskenään.

Tämän saaren lämmön ja valon haluaisin säilyttää palatessani Suomen talveen.

Merellinen keidas

Löytyi jälleen yksi keidas matkan varrella, sananmukaisesti. Oasis on kotimme Marigot Bay- lahden rannalla kukkulan rinteellä vehreyden keskellä. Matka majapaikkaamme on sopivan vaivalloinen: bussipysäkiltä kahden kilometrin patikka rantaan, veneellä lahden yli ja vastarannalla kipuaminen rinteelle. Teitä ei tällä puolella lahtea ole.

Mutta vaiva palkitaan ruhtinaallisesti. Täällä rinteellä rauha on taattu (paitsi lauantaiyönä kun paikalliset juhlivat vastarannan ravintolassa pikkutunneille saakka J) ja maisemat edessä avautuvalle merenlahdelle huikaisevat. Muuta ajanvietettä ei päivään juuri tarvita kuin istuskella parvekkeella ja katsella lahdella lipuvia veneitä.

Televisiota tai radiota ei ekotalossamme viihdykkeeksi edes ole. Muutenkin talo on rakennettu energiaa säästäväksi ja kestävän kehityksen periaatteilla: se kerää käyttöveden sadevedestä ja lämmittää sen aurinkoenergialla. Ilmastointia ei tarvita, kun talo on rakennettu luonnostaan ilmavaksi joka suuntaan avautuvilla ikkunoilla, joissa lasien sijaan on hyttysverkot ja tarvittaessa suljettavat kaihtimet. Rinteellä puhaltava kevyt, trooppinen alizee-tuuli viimeistelee jäähdytyksen.

Ja meren rannalla kun ollaan, merestä on otettu ilo irti. Kanoottiretkiin ja snorklaamiseen lahti on sopivan tyyni, kaloja ja muita meren eläviä riittää ihailtavaksi. Yksi päivä vietettiin purjehtien saaren eteläosiin 40-jalkaisella purjeveneellä. Kipparina oli Jean ja kokkina hänen vaimonsa. Meitä matkalaisia oli kyydissä 8 hengen porukka. Meri oli miellyttävän tyyni, joten matkanteko purjeilla sujui verkalleen, mutta mihinpä meillä kiire.

Määränpää oli Soufrièrin kylä saaren eteläosassa. Kylä on pieni idyllinen puutaloyhdyskunta, joka on kovia kokenut vuosisatojen saatossa. Se on useaan kertaan tuhoutunut luonnonmullistukissa ja v. 1955 kylä paloi lähes täysin. Aikoinaan se oli saaren pääkaupunki, kunnes saari siirtyi briteille 1800-luvun alussa ja Castriesista tuli pääkaupunki. Ennen toimeentulon kyläläisille toi banaaniviljelykset, nykyisin me turistit, jotka haluamme nähdä seudun upean luonnon.

Kylän eteläpuolella kohoaa kaksi sokeritoppavuorta, Pitons, jotka ovat yksi UNESCO:n maailmanperintökohteista ja vaikuttava näky.

Kylän sijaitsee itse asiassa tulivuoren kalderassa, josta on vain lyhyt matka tulivuoren kraateriin kylän kupeessa. Paikka on tiettävästi ainoa drive-in-tulivuori Karibian seudulla, jossa voi ajaa autolla suoraan kraateriin.

Viimeksi tulivuori on purkautunut parisen sataa vuotta sitten eikä seuraavasta purkauksesta ole pelkoa niin kauan kuin tulivuoren sisältää purkautuu pahanhajuisia rikkihöyryjä, jotka kertovat tulivuoren ympäristössä asuville ihmisille ettei vaaraa ole. Mädän kananmunan haju leijui vahvana ilmassa, joten olimme turvassa J.  

Maan alta pulppuava rikkipitoinen vesi on kuulemma hyväksi terveydelle. Näin ainakin uskoi se porukka, joka seisoskeli mutaisessa purossa hieman hämillään odottamassa mineraalipitoisen veden hyvää tekevää vaikutusta.

Paratiisisaari Saint Lucia

Katamaraanilla Karibialla

Saint Lucian saari on hyvin varjeltu salaisuus. Emme löytäneet Suomesta emmekä Ranskasta ainoatakaan saaresta kirjoitettua matkaopasta tai karttaa. Kaikki tieto oli poimittava netistä matkasuunnitelmia tehdessämme ja majoituksia varatessamme. Mutta saarelle oli päästävä, niin upealta se vaikutti.

Dominican vehreyttä

Ja päästiinhän me. Pieniin Antilleihin kuuluvien saarten välillä liikennöi katamaraani l’Express des îles. Matka Guadeloupilta Saint Lucialle kestää seitsemän tuntia. Tyynellä säällä matka on miellyttävä pituudestaan huolimatta. Nähtävää riittää, koska katamaraani kulkee upeiden vuoristosaarten Dominican ja Martiniquen rantaviivaa seuraillen ja poikkeaa myös kyseisille saarille. Alus oli hieno ja upouusi, vasta pari viikkoa sitten käyttöön otettu.

Martinique

Hämmennys oli melkoinen kun lähestyimme Saint Lucian pääkaupungin Castriesin satamaa. Pieneen satama-altaaseen oli parkkeerannut kolme jättikokoista risteilijää. Myöhemmin selvisi, että Castries on yksi Karibian risteilyjen suosituimmista pysähdyspaikoista. Ja selvisi myös se, että suurin osa saarella vierailevista turisteista on nimenomaan näitä risteilyturisteja, jotka pysähtyvät hetkeksi ja jatkavat seuraavana päivänä matkaa.

Ruuhka-aika Castriesin satamassa

Saari ei siis olekaan niin hyvin varjeltu salaisuus. Ainakaan näille amerikkalaisille risteilyturisteille ja saarella majoittuville briteille. Saint Lucia on itse asiassa Brittiläiseen Kansainyhteisöön kuuluva itsenäinen saarivaltio, joten briteillä on vuosisatoja kestänyt, eikä aina niin kovin pyyteetön suhde saareen. Tosin saari voisi yhtä hyvin olla ranskalaisten lomasaari, sillä Ranska ja Englanti ovat vuosisatojen ajan kisanneet saaren herruudesta ja saari on kuulunut vuoroin Ranskalle, vuoroin Englannille.

Choc Bayn maisemissa

Saarella puhutaankin molempia kieliä vaikka virallinen kieli on englanti. Saarella puhuttava ranska on paikallisella korostuksella puhuttua patois-ranskaa, josta nyt ei aina ihan kaikkea ymmärrä J. Ranskalaisten ajasta saarella muistuttavat erikoiset paikannimet kuten Malgretoute (’Kaikesta Huolimatta’), Patience (’Kärsivällisyys’), La Retraite (’Eläke’), l’Ivrogne (’Juoppo’), Cochon (’Sika’), Massacre (’Verilöyly’), Pays Perdu (’Kadotettu Maa’), Espérance (’Toivo’).

Kukapa nyt täältä pois tahtoisi...

Alkupäivät saarella ovat tarjonneet oivan mahdollisuuden tutustua brittiläisten  resort-lomailuun Choc Bayn alueella Castriesin pohjoispuolella. Hieman on kieltämättä jossain vaiheessa tullut mieleen se Suomessakin pyörinyt tv-sarja samaisen kansakunnan lomanvietosta Marbellassa… punakoita pönäköitä brittejä siemaamassa drinksua rennosti uimahoususillaan baarissa pukukoodista piittaamatta, lomasta äänekkäästi nauttien.

All inclusive takaa katkeamattoman juoma- ja ruokatarjoilun kunnes baarimikko ryhtyy häijyksi ja rajoittaa juomiset hedelmäcocktaileihin. Nämä resorttibritit löytävät kaiken tarvitsemansa ylelliseltä hotellialueelta eivätkä he ole motivoituneita kurkistamaan paikallisten arkeen. Ainakaan heitä ei ole näkynyt paikallisbusseissa ja kylissä, joissa olemme liikkuneet. Ja tottahan se on, että valtavasti on aktiviteetteja tarjolla ilman että tarvitsee vaivautua hotellialuetta pidemmälle: purjehdusta, melontaa, sukellusta, vesihiihtoa, tennistä, kuntosali, kokkikurssia, pilatesta, venyttelyä, vesijumppaa, karibialaista tanssia… aika ei takuulla tule pitkäksi.

Paikallisbussi

Koska kirjallista materiaalia saaresta on ollut vaikea löytää (jopa täältä paikan päältä) ja ainoa saaren karttakin löytyi sattumalta jalkakäytävältä, saareen tutustuminen on käynnistynyt hissukseen. Liikkuminen hoituu paikallisbusseilla, joita kulkee kiitettävän tiheään saaren länsirannalla, jossa suurin osa asutuksesta ja palveluista on. Saaren itäpuoli Atlantin rannalla on ainakin kartan mukaan harvempaan asutettua seutua. Keskiosat taas ovat vuoristoista sademetsää, joten siellä ei välttämättä kovin helposti pääse liikkumaan.

Castriesin koululaisia

Välimatkat saarella eivät ole pitkiä, sillä saari on vain n. 40 km pitkä ja 20 km leveä. Asukkaita on 170 000, joista kolmasosa asuu pääkaupungissa.

Pääkaupungissa onkin tullut käytyä useampaan kertaan, sillä se on tosi värikäs ja eloisa paikka. Marie-Galantin leppoisan tunnelman jälkeen Castries tarjoaa karibialaista sykettä ja säpinää. Täällä näkee ja kuulee reggae-kulttuurin, rastamiehiä Bob Marley-paidoissaan ja ohi ajavien autojen stereoista pauhaavan letkeän musiikin.

Lapsia ja nuoria on paljon ja kouluja tiheässä. He näkyvät ja kuuluvat katukuvassa, koska täällä on käytössä koulupuvut ja koulut ovat sillä tavalla avoimia rakennuksia, että luokkahuoneissa ei ole ikkunalaseja ja kaikki koulun melu kuuluu suoraan kadulle. Täällä on oppivelvollisuus kaikille 5-15-vuotiaille. Kaduilla on myös paljon kaupustelijoita, jotka myyvät koruja, paikallisia käsitöitä, hedelmiä ja juomia. Ja sitten on niitä seinustoilla notkujia, nuoria miehiä enimmäkseen.

Seuraavaksi matka jatkuu saaren eteläosiin. Elokuvistakin tuttu Marigot Bay odottaa…



Oikeusministeriön söpö rakennus



Ei niin söpöä kouluarkkitehtuuria

Castriesin värikäs katedraali

Auringonlasku Choc Bay

Marie-Galante

'Kuin silloin...

Matka Marie-Galanten saarelle on paluu menneeseen, ’vanhoihin hyviin aikoihin’. Maaseudulle ja perusasioiden äärelle, pois liikenneruuhkista ja ihmisvilinästä. Paikkaan, jossa bussikuski kuskaa pienellä kymmenpaikkaisella bussillaan vanhan tädin pellon laidassa olevan kotitalonsa portille, jossa papparaiset viettävät iltapäivää palmujen varjossa korttia lätkien, jossa paikallislehden uutiskynnyksen ylittää pojankoltiaisen vanhempia ihmisiä loukanneet mielipiteet, jossa tapahtumien kirjo rajoittuu lautan saapumiseen ja lähtöön saarelta.

...ennen'

Saari on kooltaan pieni ja muodoltaan kuin pikkuleipä. Sen kiertää autolla hyvinkin puolessa päivässä pysähdyksiä tehden. Tämäkin saari on sokerisaari. Ja rommisaari. Aikoinaan täällä oli yli sata tuulimyllyä tuottamassa energiaa sokerin jatkojalostukseen, ja vieläkin niitä on jäljellä kymmeniä, tosin suurin osa siivettöminä. Modernit tislaamot ovat korvanneet perinteiset romminvalmistustavat. Maisema on maaseutua parhaimmillaan ja elämänmeno verkkaisen oloista.



Tonnista sokeriruokoa tislaantuu 120 pulloa rommia



Saari on kuuluisa myös merikilpikonnistaan. Ne tulevat yöaikaan saaren rantahiekkaan munimaan ja pulahtavat sitten takaisin veteen. Hautomisen hoitaa hiekka. Ja jos hiekka on riittävän kuumaa (yli +29 asteista), saadaan tyttökilpikonnia, muussa tapauksessa munista kuoriutuu poikia. Rannalla kulkijoille on varoituskylttejä ja kieltoja kulkea rannoilla yöaikaan taskulamppujen kanssa, ettei kilpikonnien muniminen häiriinny. Yritimme siis illalla nähdä vilauksen kilpikonnista tähtien valossa, mutta ehkä nyt ei ole oikea vuodenaika kun mitään ei näkynyt.

Konnia näkyi vain kuvissa

Varoituksia liittyen saaren luontoon on muitakin: rannoilla varoitellaan mm. puista putoilevista kookospähkinöistä ja myrkkypuista, joiden alle ei saa mennä etenkään sateella. Puun runko ja lehdet saattavat myrkkynsä takia olla ihmisille kuolemaksi.

'Varokaa putoilevia kookospähkinöitä'

Osa puista uimarannoilla on merkitty runkoon maalatuilla punaisilla viivoilla, mutta ei suinkaan kaikkia eikä varsinkaan ranta-alueiden ulkopuolella.

Ja ne rannat! Juuri sellaisia postikorttirantoja kuin matkailuesitteissä näkee – ja täällä niistä pääsevät ihailemaan lähinnä paikalliset, kun turismia saarella ei juuri ole.

Paikallinen katiska

Hajahavaintoja ja maisemia Guadeloupilla

Guadeloupilaiset naiset ikään katsomatta haluavat pukeutua kauniisti ja somistaa itseään, kukin tyylillään. Koruja käyttävät kaikki, ja mielellään näyttäviä ja isokokoisia. Ja kynsilakkaa, rakennekynsiä ja muita somistimia, joita en ole tiennyt olevan olemassakaan. Myös miehet pukeutuvat siististi, usein pitkiin housuihin ja kauluspaitaan helteistä huolimatta. Useissa paikoissa on kylttejä, joissa kehotetaan pukeutumaan asianmukaiseen ja siistiin asuun. Eikä kyseessä ole suinkaan mikään uskonnollisuudesta kumpuava vaatimus peittävään pukeutumiseen vaan kulttuurillinen kysymys.

Silmiinpistävää on myös trendikkäiden silmälasien määrä katukuvassa. Kymmenen vuotta sitten silmälaseja ei näkynyt edes vanhuksilla ja nyt niitä näyttää olevan joka viidennellä vastaantulevalla. En usko, että guadeloupilaisten näkö olisi kymmenessä vuodessa niin radikaalisti huonontunut tai että näöntarkastuksia olisi systemaattisesti ruvettu järjestämään kaikille ikäluokille. Luulisin, että kyseessä on muoti-ilmiö ja laseja käyttävät nekin, joilla ei näössä välttämättä ole mitään vikaa. 

Lasit ovat nimittäin hyvin näyttäviä ja koristeellisia, eräänlainen korujen jatke. Optikkoliikkeistä löytyvät kaikki mahdolliset huippumerkit ja lasit on sijoitettu telineisiin niin, että koristeellinen sanka on ensimmäinen asia minkä asiakas laseista näkee.

Selvisi myös se, miksi bussiaikatauluja on niin vaikea saada mistään. Bussikuskit ovat ikään kuin yksityisyrittäjiä ja jokainen ajelee bussiaan sen minkä ennättää. Jokainen voi myös tuunata bussistaan vähän omannäköisensä. Eräänäkin päivänä matkamme taittui ’rastabussissa’. Bussiin oli erillinen sisäänheittäjä, joka houkutteli meidät pysäkiltä ennen kuin ennätimme valita jonkin toisen pysäkillä olleista busseista. Kuski oli rastalettinen nuori mies, joka oli asentanut bussiinsa kunnon bassokaiuttimet. Musiikki soi siis kohtalaisen kovaa ja meno oli muutenkin siinä määrin rento, että käväisi mielessä kysymys siitä, minkä alan miehiä kuski oikeastaan oli…

Autoja saarella on aivan liikaa. Liikenne on tukkoista lähestulkoon kaikilla teillä, mutta erityisesti Grande-Terre- saaren itä-länsisuuntainen tie on yhtä loppumatonta autojonoa aamuin illoin kun paikalliset ajavat työmatkojaan. Saari on suhteellisen tiheään asuttu ja yhdyskuntarakenne suunnittelematon ja rikkonainen. Bussilinjoja ei voi millään ulottaa kaikkiin saaren sopukoihin, joten auto on asukkaille välttämättömyys. Mutta käyttäisivät edes kimppakyytiä sen sijaan että jokainen istuu yksin autossaan!

Saarta kierrellessä on pannut merkille kylien rapistumisen. Vaikea sanoa, onko kyse välinpitämättömyydestä rakennettua ympäristöä kohtaan vaiko rahan puutteesta, mutta surullisen huonoon kuntoon on annettu monien upeiden kylämiljöiden mennä. Kylät ja kaupungit ovat muutenkin rakennuskannaltaan melko sekavia, koska niitä on syklonien ja hurrikaanien jäljiltä aina rakennettu uudelleen.

Pahinta tuhoa ovat tehneet vuosien 1928 ja 1989 syklonit. Mutta eivätpä ole kylät massaturismin pilaamia: ei ole hotelleja, ravintoloita, rihkamakauppoja, neonvaloja. Ei ole kuin niukat peruspalvelut kyläläisille. Turisteja ei ole näkynyt kuin Grande-Terren etelärannalla, joissa saaren hotellit sijaitsevat. Muualla on aika vaikea löytää majoitusta, sillä täällä ei esim. bed & breakfast-tyyppistä majoitusta ole ollenkaan.

Rannat ovat nekin suurimmaksi osaksi täysin luonnonvaraisessa kunnossa ja lähinnä paikallisten käyttämiä. Guadeloupilaiset lähtevät mielellään viikonloppuisin ja ennen illan hämärtymistä perheen ja sukulaisten kanssa rannoille piknikille ja porukassa istuskelemaan. Rantoja ei ole rakennettu joitakin hotellialueita lukuun ottamatta, vaan ne ovat vapaasti kaikkien käytössä. Ja hotellienkin rannoille on myös paikallisten mahdollista mennä.

Koska Guadeloupe on tunnettu rommistaan, poikkesimme matkan varrella sokeriruokopeltojen keskeltä löytyneeseen rommimuseoon ottamaan selvää rommin historiasta ja valmistuksesta saarella. Museon yhteydessä toimii edelleenkin perinteikäs ’rommitehdas’ tai tislaamo, on toiminut jo viime vuosisadan alusta lähtien. Ja eipä olisi arvannut, että tämän rommiplantaasin on aikoinaan perustanut herra Reimonen Suomesta!

Edelleenkin tehdas on suvun hallussa ja tuottaa mm. JR-merkkistä, moneen kertaan erilaisissa kansainvälisissä kisoissa palkittua rommia.  Sen kunniaksi piti ostaa pullo ReimonenQ- rommia, vaikken rommia juokaan J.  Saarella sitä kyllä juodaan, sillä rommi ja alkoholi ylipäätään on halpaa. Epäilemättä siitä koituu ongelmia ja jonkin verran näkyy kylillä näitä rommin suurkuluttajia, joilla ei liene vakinaista työtä.

Rommi ja sokeriruoko liittyvät olennaisesti saaren synkkään historiaan, joka alkaa siitä kun Kolumbus vuonna 1492 poikkesi saarelle. Sen jälkeen saaren alkuperäisasukkaat ja sinne Afrikasta tuodut orjat ovatkin eläneet vuosisatoja sokeriruokopelloilla rehkien vuoroin espanjalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten alistamina.

Kunnes Ranska vasta vuonna 1848 ’vapauden, veljeyden ja tasa-arvon’ nimissä lakkautti orjuuden Guadeloupilla ja jätti entiset orjat selviytymään entisten isäntiensä kanssa saarella. Eipä ollut helppo alku oman identiteetin rakentamiselle vuosisatojen nöyryytyksen jälkeen.

Saaren hautausmaat ovat erikoisia paikkoja. Ne ovat kuin pikkukyliä pikkutaloineen ja niistä pidetään hyvää huolta. Tämä ehkä selittyy saaren orjahistorialla. Aikoinaan nimittäin orjien jälkeläiset haudattiin kylien reuna-alueille ja syrjäisille jäännösmaille.

Orjuuden poistumisen myötä tuli oikeus hautapaikkaan samoilla hautausmailla saaren muiden asukkaiden kanssa. Sen kunniaksi ja menneiden sukupolvien muiston vaalimiseksi haudoista tehdään mahdollisimman hienoja paikkoja henkien levätä. Tänään kaupoissa ostettiin laatikkokaupalla kynttilöitä, joita paikalliset vievät huomenna pyhäinpäivänä sukulaistensa haudoille.

Guadeloupilla on nyt kierrelty parisen viikkoa. Arvaukseni osui oikeaan, saari ei ole kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut, mitä nyt kylät hieman rapistuneet sitten viime näkemän.  Aika siirtyä seuraavalle saarelle…