Lähdimme reippaasti matkaan jo viideltä aamulla. Bussi vei meidät rotkon alkupäähän vuorille Xiloskala-nimiseen kylään. Aamu oli mitä ihanin ja ilmassa oli kevään raikkautta: ylhäällä lähtöpisteessä 1300 metrin korkeudessa lämpötila oli tuskin kymmentä astetta. Edessä oli laskeutuminen Samarian rotkoa (joka muuten on yksi Euroopan pisimmistä, 16 km) pitkin meren rantaan Agia Roumelin kylään.
Meitä aamuvirkkuja vaeltajia oli paikalla runsaasti ja alkumatka etenikin lähestulkoon jonossa kävellen, mikä sinänsä oli hauska kokemus sekin, sillä kansallisuuksien kirjo oli melkoinen. Agia Roumeliin meidän kaikkien piti ennättää klo 17.30 mennessä. Silloin sieltä nimittäin lähtee viimeinen laiva, jolla pääsee pois laaksosta Hora Sfakioon tunnin laivamatkan päässä. Agia Roumeliin kun ei ole tietä.
Rotkossa oli turvallista patikoida, sillä matkan varrella oli useita puiston vartijoiden huoltorakennuksia, joista sai tarvittaessa apua. Polulla päivystivät myös ’ambulanssiaasit ja –muulit’, jotka kuskasivat nilkkansa nyrjäyttäneitä pois rotkosta. Juomavesitäydennystä sai myös matkan varrella olleista lähteistä. Jopa pienimuotoinen paloasema löytyi polun varrelta mahdollisten metsäpalojen taltuttamiseen.
Rotkon pohjalla on muinainen Samarian kylä, josta on yhä raunioita jäljellä. Kylässä on ollut asutusta jo tuhansia vuosia. Viimeiset kylän asukkaat joutuivat muuttamaan muualle vuonna 1962, kun Samarian laaksosta tuli kansallispuisto. Todella syrjäinen ja vaikeakulkuinen asuinseutu. Kyläläisten on täytynyt olla täysin omavaraisia selviytyäkseen.
Reitti on maisemallisesti upea. Ylhäällä lähtöpisteessä kasvaa Kreetalle tyypillisiä mäntyjä. Kallioseinämät ympärillä kohoavat satojen metrien korkeuteen. Kapeimmalla kohdalla rotko on vain kolmen metrin levyinen. Laakson pohja on kivikkoinen joenuoma, jossa virtaa paikoittain vuorilta valuva kristallinkirkas vesi. Ja koko matkan saa nauttia lintujen laulusta ja luonnon rauhasta.
