Samarian rotko

Lähdimme reippaasti matkaan jo viideltä aamulla. Bussi vei meidät rotkon alkupäähän vuorille Xiloskala-nimiseen kylään. Aamu oli mitä ihanin ja ilmassa oli kevään raikkautta: ylhäällä lähtöpisteessä 1300 metrin korkeudessa lämpötila oli tuskin kymmentä astetta. Edessä oli laskeutuminen Samarian rotkoa (joka muuten on yksi Euroopan pisimmistä, 16 km) pitkin meren rantaan Agia Roumelin kylään.

Meitä aamuvirkkuja vaeltajia oli paikalla runsaasti ja alkumatka etenikin lähestulkoon jonossa kävellen, mikä sinänsä oli hauska kokemus sekin, sillä kansallisuuksien kirjo oli melkoinen. Agia Roumeliin meidän kaikkien piti ennättää klo 17.30 mennessä. Silloin sieltä nimittäin lähtee viimeinen laiva, jolla pääsee pois laaksosta Hora Sfakioon tunnin laivamatkan päässä.  Agia Roumeliin kun ei ole tietä.

Rotkossa oli turvallista patikoida, sillä matkan varrella oli useita puiston vartijoiden huoltorakennuksia, joista sai tarvittaessa apua. Polulla päivystivät myös ’ambulanssiaasit ja –muulit’, jotka kuskasivat nilkkansa nyrjäyttäneitä pois rotkosta. Juomavesitäydennystä sai myös matkan varrella olleista lähteistä. Jopa pienimuotoinen paloasema löytyi polun varrelta mahdollisten metsäpalojen taltuttamiseen.

Rotkon pohjalla on muinainen Samarian kylä, josta on yhä raunioita jäljellä. Kylässä on ollut asutusta jo tuhansia vuosia. Viimeiset kylän asukkaat joutuivat muuttamaan muualle vuonna 1962, kun Samarian laaksosta tuli kansallispuisto. Todella syrjäinen ja vaikeakulkuinen asuinseutu. Kyläläisten on täytynyt olla täysin omavaraisia selviytyäkseen.

Reitti on maisemallisesti upea. Ylhäällä lähtöpisteessä kasvaa Kreetalle tyypillisiä mäntyjä. Kallioseinämät ympärillä kohoavat satojen metrien korkeuteen. Kapeimmalla kohdalla rotko on vain kolmen metrin levyinen. Laakson pohja on kivikkoinen joenuoma, jossa virtaa paikoittain vuorilta valuva kristallinkirkas vesi. Ja koko matkan saa nauttia lintujen laulusta ja luonnon rauhasta.

Kylissä kierrellen

Päivät ovat kuluneet maaseutuun tutustuen, rinteillä ja rotkoissa patikoiden ja pieniä kyliä kierrellen. Tiet ovat vuoristossa hitaasti ajettavia, mutta eipä meillä kiire mihinkään. Tokihan tiesin Kreetan olevan vuoristoinen saari, mutta yllätyin silti kuinka jyhkeitä vuoret täällä ovat. Kukkaloistoa on riittänyt kun keväällä luonto on täällä vehreimmillään. Rinteet on tehokkaasti hyödynnetty mm. oliivipuiden ja viinin viljelyyn. Ja lampaita ja vuohia tuntuu riittävän joka paikkaan. Mutta juuri fetasta ja oliiviöljystähän Kreikka tunnetaan J.

Kreetalaisten hyvä kielitaito on yllättänyt. Monilta palveluammatissa olevilta tuntuu sujuvan useampikin vieras kieli. Mutta myös syrjäkylän vanhempi herrashenkilö sai aivan ymmärrettävästi kerrottua englanniksi huolensa Kreikan hintatason kallistumisesta, turismin vähenemisestä, venäläisten ryntäyksestä maan kiinteistömarkkinoille ja pikkukylien kuolemasta nuorten muuttaessa kaupunkeihin.

Gonin kylä

Ja tottahan se on, että hiljaisiksi ovat käyneet Kreetan kylät. Kylänraitilla näkee niitä Kreikka-mainoksista tuttuja musta-asuisia vanhuksia istuskelemassa talon seinustalla tai taluttamassa aasia heinäkuormineen, mutta muuten on meno verkkaista. Turisteja ei syrjäkylille riitä, joten nuorison pitää muuttaa työn perässä vilkkaammille seuduille.

Hiljaiseloa vuoristokylässä

Kylät vuorten rinteillä ja laaksojen poimuissa ovat pieniä ja melko rähjäisiäkin. Jätteitä ja roskia kipataan kylän laitamille aika suruttomasti ja ympäristö on paikoittain siivoton. Kaiken kaikkiaan saarta kiertäessä on tullut sellainen kuva, että kreetalaiset laiminlyövät  upeaa saartaan, sen huimaa kulttuuriperintöä, kaunista luontoa ja rakennettua ympäristöä. En usko, että kyse on rahasta tai sen puutteesta, sillä ympäristöstä ja yhteisestä omaisuudesta huolehtiminen on enemmänkin asenne- ja kasvatuskysymys.



Eloundan satama



Samaa piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä viestii heidän täysin anarkistinen liikennekulttuurinsa, jossa rikotaan kaikkia mahdollisia sääntöjä ja vaarannetaan muiden tiellä liikkujien turvallisuus. Mielenkiintoista on ollut myös seurata eri- ikäisten oppilasryhmiensä kanssa retkillä olevia opettajia. Meno on suhteellisen villiä, meluisaa ja kontrolloimatonta ilman että opettajat siihen puuttuvat. Lienee siis kyseessä maan tapa, joka sallii jokaisen toimia haluamallaan tavalla ilman sen suurempia rajoitteita.



Mylin kirkko

Väistämättä tulee mieleen Kreikka EU:n jäsenenä: onko maan suhtautuminen Euroopan unionin yhteisiin sopimuksiin yhtä välinpitämätön ja individualistinen kuin miltä heidän elämänsä ruohonjuuritasolla näyttää?











Thronoksen kylän aukio



Rotkoissa retkeillen

Kreetalle tyypillistä maisemaa ovat vuoret ja rotkot, joista jälkimmäisiä on Kreetalla enemmän kuin missään muualla Kreikassa. Osaan rotkoista ja kanjoneista on suhteellisen helppo päästä, osa taas vaatii erityisjärjestelyjä, sillä ne päätyvät meren rantaan, josta ei pääse eteenpäin kuin venekuljetuksella. Niihin pääsee yleensä vasta toukokuusta alkaen kun rotkon pohjat ovat kuivuneet vuorilta virtaavista sadevesistä – ja lumihuipuilta valuvista sulamisvesistä. Kreetalla on nimittäin lumihuippuisia vuoria vielä toukokuussakin.

Patikkamme Aradhenan rotkoon alkoi Loutro-nimisestä pikkuruisesta kylästä saaren etelärannalla. Kylään pääsee ainoastaan kävellen tai veneellä muutaman kerran päivässä. Loutrossa on vain joitakin rakennuksia, kaikki yhdenmukaisen valkoisia sinisillä ikkunaluukuilla. Tarjolla on majoitusta matkailijoille ja muutamia ravintoloita päiväretkeläisiä palvelemaan. Kun viimeinen venekuljetus Loutrosta lähtee klo 18 illalla, paikka hiljenee täysin.

Matka rotkoon kävi jyrkkien rantakallioiden kautta, joilla lampaat ja vuohet olivat kuin kotonaan. Sydän kylmänä sai seurata kun pikkukilit keikkuivat jyrkänteillä ruohotupsua kurkotellen alapuolella kymmenien metrien pudotus meren aaltoihin. Aina ne sen tupsunsa kuitenkin onnistuivat saamaan elleivät sitten viisaasti perääntyneet pystysuoralta kallioseinältä turvallisemmalle alustalle.

Imbrosin rotko on 8 kilometriä pitkä ja sekin kiemurtelee vuorilta kohti meren rantaa. Reitti on huiman hieno ja siellä pohjalla vaeltaessaan tuntee kyllä pienuutensa luonnon keskellä. Olimme varautuneet erämaakokemukseen ja ottaneet mukaan riittävästi vettä ja syötävää. Yllätys olikin melkoinen kun puolessa välissä matkaa kallionkolosta löytyi hippityylinen puun oksilla katettu kahvila, josta saa sesonkiaikana kuulemma useammankin merkkistä olutta vilvoittamaan väsynyttä kulkijaa J.

Rotkoista suurin ja kaunein, Samaria Gorge, on tarkoitus myös käydä kävelemässä loppuviikosta jos säät suosivat ja jalat kantavat.

Hurmaava Hania

Yksi positiivisista yllätyksistä oli Hanian kaupunki saaren länsiosassa. Ensinnäkin se oli odotettua pienempi ja rauhallisempi. Kaupungin vanhassa keskustassa ei ollut ainakaan sunnuntaina iltapäivällä autoliikennettä laisinkaan. Toisekseen kaupungissa näki hienosti menneiden vuosisatojen rakennusperinnettä. Turisteja oli Haniassakin vain harvakseltaan kun taas paikalliset olivat sankoin joukoin perheidensä kanssa liikkeellä ja viettivät iltapäivää kahviloissa ja tavernoissa.

Tokihan vanhasta kaupungista löytyvät ne tyypilliset turistitäyt ja matkamuistomyymälät, mutta kun nostaa katseensa katutasosta ja tutkailee myyntikojujen yläpuolelle, huomaa aivan upeita vanhoja rakennuksia eri aikakausilta. Kaupungissa on paljon vanhoja talojen raunioita, joiden on joko annettu ruohottua tai otettu osittain käyttöön esim. osaksi ravintolan sisäpihaa. Kaupunki oli venetsialaisten hallussa 1200-luvulta 1600-luvulle, jonka jälkeen sen valtasivat turkkilaiset ja pitivät hallussaan 250 vuotta. Molemmat aikakaudet näkyvät yhä kaupunkikuvassa, vaikka toinen maailmansota tekikin pahaa jälkeä myös täälläpäin Eurooppaa.

Pahaa jälkeä ovat tehneet myös töhertelijät. Graffiteja ja tageja löytyy kaikenikäisten rakennusten seinistä sekä kaupunkien keskustoissa että taajamissa. Vaikuttaa siltä, että niitä ei edes erityisemmin pyritä siivoamaan, sillä niin paljon niitä on kaupunkikuvassa. Sääli.

Kaupungissa on valtava määrä pittoreskeja ja persoonallisia majataloja ja pensioneja, jotka vuokraavat huoneita ja pikkuasuntoja arvatenkin kohtuuhintaan. Jos ja kun vielä uudemman kerran Kreetalle matkaan, Hania saattaisi hyvinkin olla paikka, jossa voisi viivähtää pidempäänkin.

Tarua ja totta Knossoksessa

Knossoksen palatsi eli vain mytologioissa aina 1900-luvun alkuun asti kunnes Kreetalla tehtiin kaivauksia ja löytyi ihan konkreettisia viitteitä sen olemassaolosta.  Sir Arthur Evans Britanniasta innostui viime vuosisadan alussa arkeologisista kaivauksista Kreetalla ja ryhtyi tutkimaan palatsin raunioita. Herra Evansilla nälkä kasvoi syödessä ja hän halusi paitsi kaivaa raunioita myös hieman täydentää puuttuvia palasia. Voisi jopa sanoa, että herralla mopo karkasi käsistä, sillä niin innokkaasti hän loi ihan omanlaisensa Knossoksen palatsin, joka ei välttämättä anna kovin totuudenmukaista kuvaa.

Tuohon aikaan oli keksitty betonin valmistus ja herra Evans hyödynsi tuota uutuustuotetta surutta ’restauroidessaan’ Knossoksen palatsin jäännöksiä. Koska palatsista ei ollut juuri muuta tietoa saatavilla kun läjä kiviä, Evans käytti restaurointityönsä tukena mielikuvitustaan ja loi hahmotelman siitä, miltä palatsi on saattanut näyttää 3500 vuotta sitten. Eli suuri osa siitä, mitä alueella on nykyisin nähtävillä on peräisin 1900-luvun alusta.  No mitäpä tuosta, auttaahan se paremmin hahmottamaan, mitä elämä olisi saattanut olla noina minolaisen kulttuurin kulta-aikoina.

Kierros palatsialueella oli kyllä mielenkiintoinen, mutta enpä totisesti haluaisi käydä siellä elokuussa tuhansien turistien hikisessä ruuhkassa 35 asteen helteessä. Jonottamaan joutui jo nytkin vaikka sesonki on vielä kaukana edessä.

Turisteja ei vielä ole kovin paljon liikkeellä ja varsinkin maaseudun pienissä kylissä elämä on hyvin rauhallista eikä kahviloissa ja tavernoissa näe muita istuskelijoita kuin paikan oma väki odottelemassa satunnaisia matkaajia. Monessa paikassa olemme olleet (päivän?) ainoat asiakkaat, joita on hemmoteltu erinomaisella palvelulla. Monet ravintolat ovat vielä kokonaan kiinni ja niissä tehdään kunnostustöitä talven jäljiltä.



Taiteilijan näkemys muinaisesta Knossoksen palatsista...





...ja se, mitä palatsista on nykyisin jäljellä



Innokkaita (?) lukiolaisia kulttuuriretkellä

Kreeta kutsuu

Edellisestä Kreikan matkasta onkin vierähtänyt jo parisenkymmentä vuotta. Aikoinaan ulotimme Interrailimme Kreikan saaristoon ja mm. Ios ja Korfu tulivat tutuiksi. Kreeta on aina kiehtonut kulttuurinsa ja luontonsa vuoksi, mutta sopivaa hetkeä saareen tutustumiseen ei ole löytynyt kun kesät on vietetty tiiviisti Ranskassa. Ja sitä paitsi haaveena on nimenomaan ollut päästä tänne keväällä ennen vilkkainta turistisesonkia ja kesän hurjia helteitä.

 

Pakkasimme siis jälleen rinkat ja lennähdimme Kreetalle Norwegianin hullunhalpaan 80 euron hintaan.Tavoitteena on tutustua saareen patikoiden (yllätys, yllätys J). Jylhiä vuoria täällä riittääkin kavuttavaksi, rotkoja ja luolia koluttavaksi. Majapaikkamme on saaren keskivaiheilla Rethymnonin läheisyydessä, joten täältä on helppo reissata saaren eri osiin. Sitä suosittelevat kaikki lukemani Kreetaa käsittelevät matkaoppaatkin. Pohjoisranta on oppaiden mukaan niin täyteen rakennettu toinen toistaan kammottavampia hotellikolosseja, että sieltä on turha etsiä aitoa Kreetalaista kulttuuria ja saaren hienoa historiaa.

Varokaa puista putoilevia vuohia!

 Kreetalla on minolainen kulttuuri kukoistanut jo 2000 vuotta eKr. ja täällähän ovat syntyneet tarustojen mukaan sekä Zeus että Kreikan kuningas Minos! Saari on kuin ulkoilmamuseo täynnä merkkejä menneistä vuosituhansista. Odotan innolla retkiä raunioille!

Patikoiden ei ihan joka paikkaan ennätä, joten auto oli jälleen vuokrattava. Varsin omaperäinen näyttää olevan liikennekulttuuri Kreetalla.

Kreikkalainen tulkinta

Nopeusrajoitukset ovat paikallisille vain suuntaa antavia ja niitä voi olla vapaasti noudattamatta. Liikenteessä olin ainoa, joka 
edes yritti noudattaa annettuja rajoituksia mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä, muut porhalsivat ohi, (viritetyt) mopot mukaan lukien. Ja ohituksiakin saa näköjään tehdä missä vaan: sulkuviiva, risteysalue tai edestäpäin lähestyvä rekka eivät ole mikään este ohittamiselle. Vilkkua ei käytetä lainkaan. Liikenteessä näkee myös autoja ilman rekisterikilpiä. Niin että reippaasti vaan liikenteen sekaan ja onnea matkaan!

Rethymnon

Venetsialainen satama, Rethymnon

Lähde 1600-luvulta