Erämaasta takaisin sivistyksen pariin

Heti kun maan länsiosa ja sen erämaat jäivät taakse, rupesi maisemassa näkymään viljeltyjä peltoja ja lehmiä laitumilla. Tuli mieleen englantilainen maaseutuidylli. Paikannimetkin olivat tutunoloisia: Brighton,  Richmond, Westbury, Sheffield…

Sheffield olikin mielenkiintoinen paikka. Vielä 80-luvulla se oli kituva pikku kylä näivettymässä pois. Mutta sitten joku kyläläinen kehitteli idean seinämaalauksista, joissa kuvattaisiin alueen historiaa. Niinpä talojen ulkoseiniin ruvettiin taiteilemaan maalauksia ja tätä nykyä niitä on jo viitisenkymmentä.  Ja niitä maalauksia ihailemaan virtaa turisteja ympäri maailmaa ja kylä on tätä nykyä oikein elinvoimainen ja vireä paikka. Kyllä taiteella on tärkeä tehtävänsä J.

Saarta kiertäessä ei Hobartin lisäksi oikein muita kaupunkeja ole matkan varrelle osunut. Johtunee siitä, ettei niitä juurikaan ole.  Saaran toinen kaupunki on pohjoisosassa sijaitseva Launceston. Se onkin todellinen helmi: upeasti säilyneitä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, vehreitä puistoja ja erämaarotko aivan kaupungin tuntumassa.

Asuinkerrostaloja saarella ei ole näkynyt. Rakentaminen taajamissa ja kaupungeissa on hyvin pientalovoittoista ja matalaa. Siksi varmaan myös nämä 'urbaaninäkymät' ovat niin miellyttäviä.

Cradle Mountain

Waldheim Cabin

 Majoituimme muutamaksi päiväksi Cradle Mountain National Park-luonnonpuistoon pieneen mökkiin. Mökkimme Waldheim Cabin on sademetsän laidalla, aivan luonnon keskellä. Ikkunasta voi seurailla kuinka vompatit, pikkukengurut (wallabyt) ja muut Tasmanian villieläimet joiden nimiä en edes tiedä, vilahtelevat pöpelikössä.

Wallabyt aamunkoitteessa

Villieläimiä täällä on paljon. Siitä kertoo jo sekin, että teillä on tiheässä varoituskylttejä, joissa kehotetaan hiljentämään nopeutta törmäysten välttämiseksi. Ja silti teillä on surullinen määrä auton alle jääneitä pieniä ja suuria pussieläimiä, enimmäkseen pikkukenguruita.

Täällä, kuten Uudessa-Seelannissakin, meitä patikoijia opastetaan ja palvellaan esimerkillisesti. Luonnonpuistojen yhteydessä on infokeskuksia ja varaustoimistoja, joista voi ostaa puistopasseja ja varata majoituksia eräkämppiin. Täällä nimittäin ei luonnonpuistoihin niin vain mennäkään. Siihen tarvitaan passi ja rekisteröityminen. Ja passi on osavaltiokohtainen eli Tasmanian passilla voi vierailla vain Tasmanian luonnonpuistoissa.

Eri poluille on myös varustusohjeistus reitin vaativuuden mukaan: A, B ja C. Luokka C on vaativin ja silloin pitäisi mukana olla jo esimerkiksi lämpökerrastot ja gaitersit, jotka ovat eräänlaiset muovisäärystimet, joita tarvitaan mm. suojaamaan käärmeiden pistoilta. No, me kuljetaan C-reiteillä mutta toistaiseksi on luotettu, että Rukan windstopper-housut pysäyttävät myös käärmeiden hyökkäykset J.

Ennen trackille menoa pitää ilmoittaa reittisuunnitelmansa infotoimistoon tai jättää siitä tieto polkujen alussa oleviin laatikoihin. Lähtevät sitten etsimään, jollei rupea ilmoitettuun ajankohtaan mennessä kuulumaan takaisin polulta. Näin siis mekin tunnollisesti teimme aamulla polulle suunnistaessamme.

Trackille rekisteröitymässä

Tavoitteena oli kiivetä Cradle Mountain-vuorelle, joka ei ole kovin korkea (1545 m.) mutta terävähuippuinen ja kivikkoinen, mikä lisäsi urakan haastavuutta. Reitti kulki monenlaisessa maastossa ja sää suosi jälleen kerran vastoin kaikkia tilastoja, joiden mukaan tälläkin seudulla sataa seitsemänä päivänä kymmenestä.



Cradle Mountain



Näkymät ylhäältä

Cradle Lake

Tasmaniassa luonto on karumpaa kuin Uudessa-Seelannissa ja suuri osa saaren pinta-alasta on läpitunkematonta sademetsää, jossa ei ole teitä eikä asutusta. Länsiosassa saarta nekin alueet, joille pääsee teitä pitkin, vaikuttavat hyvin luonnonvaraisilta ja autioilta. Tällä saarella liikkuvat turistit tulevat tänne todennäköisesti juuri päästäkseen kokemaan Tasmanian ainutlaatuisen luonnon.

Aina ei Tasmaniassa ole ymmärretty luontoarvoja. 1800-luvun lopussa saarella kukoisti kaivostoiminta ja sen seurauksena on hakattu vuoren rinteitä puuttomiksi ja avolouhosten jäänteitä näkyy yhä maisemassa. Innokkaasti on yritetty myös padota jokia energian saamiseksi. Paikallisväestö on kuitenkin noussut kapinaan ja suurista patohankkeista on luovuttu. Tekojärvien alta pelastuneet alueet on sijaan muutettu kansallispuistoiksi ja ne ovat myös Unescon maailmanperintökohteita.

Tasmaniassa on pieneen kokonsa nähden paljon kansallispuistoja, 19 kaiken kaikkiaan. Ja pienenä kuriositeettina: Tasmaniassa perustettiin maailman ensimmäinen vihreä puolue jo vuonna 1972 J.

Wild West

Ehdittiin juuri pois maanjäristyksen alta Christchurchista Uudesta-Seelannista. Majoituttiin pari päivää ennen järistystä muutama sata metriä romahtaneesta kirkontornista. Edellisen järistyksen jälkiäkin kaupungissa vielä paikkailtiin ja nyt tämä uusi katastrofi.  Kyllä näitä luonnonkatastrofeja on viime kuukausina näille kulmille riittänyt: rankkasateita, hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä…Tällä hetkellä olemme turvallisesti Tasmaniassa.

Oma suhteeni Tasmaniaan syntyi  jo ollessani noin 11-vuotias. Oletettavasti maantiedon tunnilla oli kerrottu Australiasta ja Tasmaniasta tai sitten olin nähnyt vaikuttavan luontodokumentin. Englannin opinnot olin juuri aloittanut ja imperfektiäkin jo harjoitellut kun hankin kirjeenvaihtotoverin Tasmaniasta. Tokihan me kirjoiteltiin, mutta kovin hidasta  oli postin kulku siihen aikaan maapallon toiselta puolen ja kirjeenvaihtokaverini Wendyn mielestä kirjeeni saattoivat olla hieman ’köyhiä’, mutta eipä sitä kahden vuoden opiskelujen jälkeen sanavarasto vielä kovin seikkaperäisiin kuvauksiin riittänyt.

Ja nyt siis omin silmin näkemässä miten omat mielikuvani saaresta vastaavat todellisuutta.Saarihan tuli aikoinaan tunnetuksi siitä, että se toimi vankisiirtolana ja tänne kuskattiin 1800-luvulla rikollisia Britanniasta, kun siellä vankilat täyttyivät ja jostain piti löytää sopiva sijoituspaikka. Tasmania oli olosuhteiltaan sopivan karu ja alkuperäisasukkaita lukuun ottamatta lähes asumaton saari. Meidän   tuntemamme Tasmania on näiden vankien ja heidän jälkeläistensä rakentama.

Osa Tasmanian surullista historiaa on myös se, että ennen eurooppalaisten tuloa saarella jo yli 5000 vuotta asunut alkuperäisväestö, aboriginaalit, ja heidän kulttuurinsa tuhottiin lähes täysin.

Hobartista, joka on saaren suurin kaupunki, lähdimme ensimmäiseksi tutustumaan saaren ’rankimpaan’ osaan, länsirannikkoon ja keskiylänköön. Seutu on harvaan asuttua ja palveluita harvassa. Tien varressa oli kylttejä, joissa kehotettiin tankkaamaan, sillä bensaa ei olisi saatavilla pitkään aikaan.

Maisemat vaihtelivat vehreistä ja kumpuilevista rinteistä lähes erämaaolosuhteisiin ja rannikkoa lähestyttäessä kuljettiinkin jo sademetsässä.

Länsiosassa saarta viljeltyä maata ei näkynyt oikein missään. Selittynee alueen sääolosuhteilla: täältä puuttuvat poutajaksot, joita tarvitaan viljan kypsymiseen.




 
Kun seisoo rannalla ja katsoo merelle, tiedostaa olevansa kaukana… vastaranta on 12 000 kilometrin päässä Argentiinassa. Kun tuuli puhaltaa mereltä, sillä on valtava voima tuhansien kuljettujen kilometrien jälkeen.

Aoraki Mt Cook National Park

Viiniviljelmiä Otagon seudulla

Siirtymäreitti Mt Aspiring kansallispuistosta Aoraki Mt Cookin kansallispuistoon toi jälleen uusia näkymiä Uuteen-Seelantiin.

Reittimme kulki maan kuivimman alueen, Otagon, läpi. Otago on ylänköalue vuorijonojen välissä. Sateet putoavat jo vuorten rinteille ja siksi sää Otagossa on pääsääntöisesti aurinkoinen ja kuiva. Alueella on runsaasti viiniviljelmiä – kyllä, Uusi-Seelanti on myös viineistään tunnettu!

Uuden-Seelannin sateettomin laakso?

Maisemat Otagon alueella ovat epätodellisia: puuttomia, kasvittomia rinteitä keskellä ei mitään. Vastaa mielikuvaani Arizonasta, vaikken kyseisessä paikassa kyllä koskaan ole käynyt. Tämä on seutua, jossa ei näy edes lampaita!

Hyppy vanhalta puusillalta

 Ja paitsi viineistä, myös benji-hypyistä.  Niitä nimittäin harrastettiin täällä jo 80-luvulla. Kawaratu – joen varrella on useampiakin hyppäämiseen soveltuvia järkyttävän pelottavia pudotuksia sillalta alas kuohuvaan jokeen.  Ja uskalikkoja riittää, ilmeisen hyvä bisnes siis. Hyppiä voi yksin, kaksin tai vaikka ryhmänä ja hyppy maksaa 180 dollaria eli noin 100 €.

Pukaki-järvi, taustalla Mt Cook

 Matkamme päämäärä Aoraki Mt Cookin kansallispuisto on erityisen jylhä paikka. Alueesta 40 % on jäätiköiden peittämää ja kansallispuiston alueella on peräti 19 vuorta, joiden huiput kohoavat yli 3000 metrin korkeuteen. Korkein niistä on Mt Cook, 3755 metriä. 

Mt Cook

 Näihin maisemiin vuorten juurelle pystytimme telttamme.  Päivällä patikoimme Mt Cookin juurella ja kapusimme Hooker Valleyn  jäätikölle, joka oli poikkeuksellisen upeasti nähtävissä kun tällä kertaa vuorilla ei satanut eikä ollut sumuista.  Illalla auringon painuttua vuorten taakse, laskeutuu sankka pimeys kunnes taivaalle syttyvät tähdet. Ja tähtitaivas täältäpäin maapalloa katsottuna näyttää paljon kirkkaammalta ja tiheämmältä kuin pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä. Ja lähes täysi kuu kruunaa kokonaisuuden – taianomaista!

Hooker Valleyn jäätiköitä



Matkalla Hooker Valleyssa

 

Paratiisin portilla

Glenorchy - kylä, jossa kaikki on pientä, tai melkein olematonta. Eikä kyseessä oikeastaan ole edes kylä vaan ryhmä taloja tien päässä. Asukkaita on tietojen mukaan 220, mikä sekin näkemämme mukaan näyttää liioittelulta. Glenorchy sijaitsee Mt Aspiringin kansallispuistossa. Tuskin olisimme tänne muuten eksyneet, mutta täältä pääsee suhteellisen kätevästi Routeburn Trackille, jonne olimme jo Suomessa suunnitelleet menevämme.

Glenorchy on portti Paratiisiin. Se pitää kirjaimellisesti paikkansa, sillä tästä tie jatkuu vielä pienen pätkän ja sen tien päässä on Paradise-niminen paikka, jossa ei itse asiassa ole mitään sellaista, jolla olisi ansainnut moisen nimen. Glenorchy itsessään on kyllä paratiisi niille, jotka hakevat rauhaa ja hiljaisuutta. Täällä vietettyjen kahden yön perusteella voi todeta, että kylän raitti on pääsääntöisesti hiljainen paikalle eksyneitä muutamia turisteja lukuun ottamatta.



Kylän kirjasto


 Mutta on täällä sentään koulu, kirkko, kirjasto (avoinna perjantaisin klo 14-15), kahvila ja pari muutaman huoneen yöpymispaikkaa meille vierailijoille. Hotelli on liian mahtipontinen sana kuvaamaan ko. paikkoja.  Huoneemme Backpackers Retreat-’hotellissa’ oli myös pienin, jossa olemme konsanaan yöpyneet. Osa tavaroista piti jättää autoon, kun huoneeseen ei sopinut J.  Ja onhan tämä paratiisi myös sijaintinsa puolesta: ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret ja kylä on kauniin Wakatipu-järven rannalla.

Routeburn Trackin alkuun meidät kuljetti pikkubussi. Omalla autolla sinne ei olisi kannattanut ajaa, sillä tiet ovat huonokuntoiset. Vaellusreittimme kulki ensin laaksoa pitkin ja pikkuhiljaa rinnettä nousten kohti Routeburn Falls Hutia. Reitti oli mielenkiintoinen, koska matkalle mahtui metsäisiä taipaleita, laakson tasankoa, jokien ja putousten ylityksiä riippusiltoja pitkin ja kivikkoisia rinteitä. Näkymät majalta palkitsivat taas hikisen kapuamisen.

Kahdenhengen luksushuone

Kylän kirkkoon on talkoovoimin ommeltu nätit penkinpehmikkeet :)

Kylänäkymiä

Jäätiköillä ja järvimaisemissa

Wanakan seutu on patikoijalle varsinainen herkkutarjotin: valinnanvaraa erityyppisistä kohteista on runsaasti ja kaikki reittivalinnat ovat palkitsevia. Maisemat ovat huikeat. Wanaka on yli 2000 metriä korkeiden vuorten ympäröimä, ja osa vuorten huipuista on ympäri vuoden lumipeitteisiä.

Wanaka-järvi on syntynyt aikoinaan jäätiköiltä sulaneista vesistä, jotka ovat valuneet jäämassojen muovaamaan syvänteeseen. Järvi onkin harvinaisen syvä, yli 300 metriä, ja sen rannat ovat jyrkät.

Uudessa-Seelannissa on satoja jäätiköitä. Niistä suurin osa on eteläsaarella ns. eteläisten Alppien alueella. Ne sulavat huolestuttavaa tahtia niin kuin muuallakin maapallolla. Jäätiköille on suhteellisen helppo päästä ihan jalkapatikassa sademetsien läpi, mikä sinänsä on aika veikeä kokemus sillä harvemmin jäätiköt ja sademetsät ovat niin lähellä toisiaan.

 



Patikkamatka laaksosta Rob Roy-jäätikön tuntumaan oli rankahko, sillä nousua oli melkoisesti. Polku oli myös runsaiden sateiden jäljiltä osittain vaurioitunut, mikä lisäsi matkan haastavuutta. Rinteillä näkyi runsasvetisiä putouksia, joet ja kosket ryöppysivät vuolaina. Jokien  ylitys riippusiltoja pitkin kovassa tuulessa sai kyllä polvet tutisemaan.

Laaksossa laidunsi valtava määrä lampaita – kuinkas muuten, kun Uudessa-Seelannissa ollaan – jotka silmäilivät meitä ohi kulkevia vaeltajia uteliaina. Lehmiä pelloilla näkyi vähemmän, vaikka gourmet-ruohoa olisi ollut tarjolla yllin kyllin.

Roys Peak on yksi Wanaka-järveä ympäröivistä vuorista. Sillä on korkeutta n. 1650 metriä ja sinne kipuaminen vei meiltä nelisen tuntia. Se kannatti: huipulta näkee kauas lumihuippuisille vuorille Mt Aspiringin kansallispuistossa.

Taru Sormusten Herrasta - täällä se kuvattiin

Taru Sormusten Herrasta kuljetti meitä Uudessa-Seelannissa 8 vuotta sitten. Trilogian kaikki kolme osaa oli juuri esitetty Suomessa ja elokuvat tuoreessa muistissa. Opaskirja kädessä kiersimme katsomassa trilogian kuvauspaikkoja pohjois- ja eteläsaarella. Maailmassa tuskin on toista maata, joka paremmin sopisin tarinan tapahtumapaikaksi. Ohjaaja Peter Jackson tiesi tämän hyvin, onhan Uusi-Seelanti hänen kotimaansa.

Uusi-Seelanti on monien mielessä Middle Earth. Ensimmäisen elokuvan ilmestymisen aikaan maan pääkaupungin Wellingtonin uudeksi nimeksi tuli viikon ajaksi Middle Earth ja maan hallitukseen nimettiin jopa Taru Sormusten Herrasta-ministeri! On sanottu, että Taru Sormusten Herrasta on ollut Uuden-Seelannin turismille parasta, mitä on tapahtunut kapteeni Cookin saarelle tulon jälkeen 1700-luvulla.







Nykyturistien on helppo löytää kuvauspaikat, sillä ne on merkitty jopa tarkimpiin maantiekarttoihin. Niille, joille Taru Sormusten Herrasta ei ole tuttu, saattavat tarusta tutut karttaan merkityt  paikannimet, kuten River Anduin, Amon Hen, Ithilien Camp, Ford of Bruinen, Pillars of the Kings, Dimrill Dale ja Rivendell aiheuttaa hieman hämmennystä.

 Elokuvat toivat paitsi turisteja, myös työtä paikallisille elokuvan ammattilaisille. Heitä arvostetaan järjestelykykyisinä, innovatiivisina ja luotettavina tekijöinä kun on kyse isoista produktioista, jotka vaativat kekseliäitä teknisiä ratkaisuja ja hyvää organisointitaitoa.

Suuri osa kuvauspaikoista löytyy eteläsaarelta, juuri niiltä seuduilta millä tämänkin matkan aikana liikumme: Fiordlandin alueen vuorilta, Queenstownin ja Wanakan seuduilta.  Uusi-Seelanti on maisemiltaan ja luonnoltaan siinä mielessä upea, että täällä on paljon täysin koskemattoman näköisiä seutuja, joissa ihmisen käden jälki ei näy.
 Vuoret ovat aikoinaan muotoutuneet jäämassojen vyöryessä alueen yli ja ovat siitä asti seisseet siinä kaikessa jyhkeydessään. Näiden vuorten juurella tulee nöyrä ja kunnioittava olo: pientä ja lyhytkestoista on meidän ihmisten olo ja elo tällä pallolla!

Milford Sound, Fiordland National Park

Fiordlandin kansallispuisto Uuden-Seelannin eteläsaarella on maan suurin erämaa-alue, jonne pääsee käytännössä vain helikopterilla ja patikoiden. Se on Unescon maailmanperintökohde. Alue on jyhkeä yhdistelmä vuonoja ja lumihuippuisia vuoria (mistä ehkä juontuu alueen pohjoismaalaiselta kalskahtava nimi). Vuonoista tunnetuimmat ovat Doubtful Sound ja Milford Sound. Niihin pääsee tutustumaan sinne järjestettävillä risteilyillä.

Fiordlandin alue on maan sateisimpia. Vettä tulee usein ja paljon: vuotuinen sademäärä on huimat 7 metriä. Siksi tarvitaankin hyvää onnea, jotta onnistuu risteilyllä näkemään muutakin kuin alhaalla riippuvat sadepilvet ja jossain sadetihkun takana siintävät vuoret. Meillä oli onni matkassa, sillä Milford Sound näyttäytyi koko komeudessaan auringon paisteessa.

Matkalla törmäsimme kea-lintuun, joka on yksi maailman älykkäimmistä linnuista. Se on lajiltaan papukaija, rauhoitettu ja käytökseltään erittäin sosiaalinen ja utelias. Jopa riesaksi asti, sillä se tunkee käyrän nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu: repii matkalaisten repuista kaiken minkä irti saa, nokkii tuulilasin pyyhkijöistä sulat ottaessaan selvää olisiko se jotain syötäväksi kelpaavaa.



Matkalla Milford Soundiin



Milford Sound



Näillä aluksilla pääsi tutustumaan vuonoon



Näkymiä matkalla kohti merta





Hylkeitä viettämässä siestaa



Kea