Ihmeellinen luonto

Täällä pärjää hyvin, jos liskot, kuoriaiset, muurahaiset, hämähäkit, matelijat, ravut ja sammakot eivät pelota / iljetä, sillä näitä veijareita ei täällä voi välttää. Onneksi Guadeloupin käärmeet eivät ole myrkyllisiä. Mitään iguaania suurempaa villieläintä ei toistaiseksi ole onneksi tullut eteen. Kun ilta pimenee, niin konsertti alkaa: yöeläinten siritys on sitä volyymitasoa, että siihen tottumaton tarvitsee korvatulppia yöunen turvaamiseksi.

Meren eläin- ja kasvimaailmaan tutustuminen on hoitunut lähinnä snorklaamalla, sillä laitesukelluksesta on sen verran pelottavat muistot, etten ihan vielä ole valmis uusimaan kokemusta. Niin, ja tietenkin Antillien suurimmassa akvaariossa vierailemalla, jossa olikin mukavan turvallista pälyillä häijyn näköisiä kaloja ja muita meren eläviä.

Guadeloupin saari muistuttaa perhosta. Perhosen vasen siipi, Basse-Terre, on vuoristoinen ja rehevä. Suurin osa sateista tipahtaa juuri näiden vuorten rinteille ja siksipä sademetsä on siellä sankka. Basse-Terressä  sijaitsee myös saaren ainoa toiminnassa oleva tulivuori, joka purkautui viimeksi vuonna 1976. Tulivuoren juurella sijaitsevien rantojen hiekka on tuliperäistä ja tyylikkään mustaa.

Oikea siipi, Grande-Terre, onkin sitten kuivempaa ja vähäsateisempaa seutua. Siellä kasvatetaan edelleenkin sokeriruokoa ja maisemassa vilahtelee vanhojen tuulimyllyjen jäännöksiä muistuttamassa ajasta, jolloin sokeriruoko oli saaren päätuote.

Luonnossa liikkuessa voi vain ihailla ja ihmetellä lajien runsautta ja kauneutta. Harmittaa, kun kasveja ei osaa tunnistaa eikä nimetä, vaikka moniin täällä luonnossa kasvaviin lajeihin onkin törmännyt Columbuksen kukkakaupassa. Paikalliset eivät omia upeita kukkiaan osaa riittävästi arvostaa. Kun kävin paikallisesta kukkakaupasta ostamassa kiitoskimppua omasta mielestäni näyttävistä ja hienoista tropiikin kukista, myyjä piti valintaani turhan arkisena ja olisi mieluummin myynyt hienoja eurooppalaisissa kasvihuoneissa kasvatettuja (ja tänne kalliilla lennätettyjä) ruusuja!

Guadeloupe on luontonsa ansiosta todella mielenkiintoinen patikointisaari. Merkittyjä reittejä on sekä rantojen tuntumassa että vuorilla. Nämä reitit tosin ovat osoittautuneet melko haastaviksi, koska vuorilla sataa usein, polut ovat mutaiset ja liukkaat ja sadetihkun läpi ei oikein maisemia näe. Rannoilla reitit kulkevat avoimessa maastossa. Kun päiväsaikaan lämpötila kohoaa auringossa 36 asteen tuntumaan ja kosteusprosentti on korkea, patikoiminen paahtavassa helteessä vie kyllä mehut. Hiukan auttaa se, kun matkaan lähtee jo heti auringon noustessa kuuden aikaan J. Näin tekee suuri joukko paikallisia aktiiviliikkujia. Yllätys oli suuri, kun sunnuntaiaamuna kuudelta teillä ja kylillä oli liikkeellä sankoin joukoin lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä.

Vaikka nyt on syklonikausi meneillään, sää on pysynyt kauniina ja aurinkoisena. Joka ilta kuitenkin yritetään katsoa iltauutisten yhteydessä lähetettävä sykloni- ja hurrikaanitiedote, jossa kerrotaan lähistöllä liikkuvista ja syntymässä olevista myrskyistä ja annetaan ennakkovaroituksia. Tällä hetkellä Meksikossa riehuva hurrikaani Rina ei onneksi ole tulossa tähän suuntaan.

Urbaani tropiikki

Kuukausi Nizzassa meni nopeasti. Kaupunki tuli entistäkin tutummaksi ja rakkaammaksi, samoin ympäröivät seudut, joita paljon ennätettiin kierrellä. Sää oli vuodenaikaan nähden ennätyksellisen helteinen: 27-28 astetta ja aurinkoista koko kuukauden. Se oli hyvää harjoittelua tuleville viikoille, sillä sama lämpötila jatkuu, tosin lisänä vielä lähes 100% kosteus. Tropiikki kutsuu matkaajaa…

Jo Orlyn kentällä sai muistutuksen tropiikin vaaroista: dengue- kuumetta on liikkeellä ja oireiden ilmaantuessa pitäisi pikimmiten turvautua lääkärin apuun. Niin, nythän on trooppisilla seuduilla sadekausi menossa ja hyttysiä riittää. Pitkähihainen paita, hyttysmyrkky ja hyvä ilmastointi yöaikaan pitänevät itikat loitolla ainakin näin ensihätiin.

Saarilla on tarkoitus liikkua tulevat viikot ja aluksi Guadeloupilla. Paikka on tuttu kymmenen vuoden takaa ja paluu saarelle tuntuu tosi mukavalta. Veikkaukseni on, että saari ei kovinkaan paljon ole kymmenessä vuodessa muuttunut. Nähtäväksi jää, kun lähdemme saarta kiertämään. Jo ensivierailulla aikoinaan selvisi, että Guadeloupe on niin paljon muutakin kuin matkatoimistojen mainoslehtien palmurantakuvat. Itse asiassa vain hyvin pieni osa saaresta on (ranskalaisten) turistien kansoittamaa ja muualla paikalliset elävät omaa elämäänsä turistien ulottumattomissa.

Saaren urbaaneinta osaa on pääkaupunki Pointe-à-Pitre. Palmurantalomaidylliä hakevien ei kannata sinne mennä, sillä kaupunki esteettisenä kokemuksena saattaa tuottaa pettymyksen. Kaupunki on vuosisatojen saatossa kovia kokenut ja se on jättänyt jälkensä: maanjäristyksiä, sykloneita, tulipaloja, koleraepidemioita. Paljon ei ole vanhaa jäljellä ja betoni on korvannut perinteiset puutalot.

Se on kuitenkin karuudessaan aito ja elämää sykkivä paikka. Ihan kaikkiin osiin ei kuitenkaan kannata ainakaan ilta-aikaan mennä, sillä seudulla on ihan yleisesti tunnustettu huumeongelma nuorison keskuudessa ja siitä kylkiäisenä kasvupiikki rikostilastoissa.

Kaupungista on turha etsiä KappAhlia, Henkkaa ja Maukkaa eikä muitakaan ketjumyymälöitä tai edes tavarataloa. Pieniä sekatavarakauppoja sen sijaan on vieri vieressä ja osa myynnistä on levittäytynyt liikkeiden ulkopuolelle. Kaupungissa nimittäin yksityisyritteliäisyys kukoistaa. Kaduilla ja toreilla istuskelee myyjiä kärryineen ja laatikoineen. Tarjolla on kalaa, saippuaa, banaaneja, rintaliivejä, koruja…

Ja pakko onkin yrittää, sillä työttömiä saarella on noin 25% väestöstä ja nuorisosta noin 40%. Aikoinaan saari eli sokeriruokoviljelmistä, mutta sokerin tuotanto lopetettiin lähes tyystin 70-luvulla. Rommi tosin on edelleenkin yksi Guadeloupin ja Martiniquen vientituotteista. Ny pelloilta löytyy lähinnä banaaniviljelmiä. Turismi on melko kehittymätöntä, joten sen työllistävä vaikutus ei liene kovin suuri.

Ruokakaupassa on saanut ihmetellä, miten kummassa paikallisilla on varaa ostaa näin kallista ruokaa. Hinnat ovat vähintäänkin samat kuin Ranskassa tai Suomessa ja elintaso Guadeloupilla on kuitenkin huomattavasti alhaisempi. Tokihan hinta korkeaksi muodostuukin, kun lähestulkoon kaikki kaupassa myytävä tuodaan saarelle Ranskasta! Saarella on varmasti aiheesta viime vuosina lakkoiltu ja osoitettu mieltä korkeiden elinkustannusten vuoksi.

Gosier aivan Pointe-à-Pitren läheisyydessä on vireä paikka sekin. Ovat satsanneet viime vuosina kuntalaisten peruspalveluihin: on uusi hieno mediateekki, kirjasto, ala-asteen koulu ja kunnantalo, terveyskeskuskin rakenteilla. Rippeitä vanhasta rakennustyylistä on nähtävänä siellä täällä uusien pytinkien lomassa. Löytyipä kylältä vanhempain koulukin, ’École des parents’.

Toisin kuin vanhempainkouluissa Suomessa, tässä koulussa ei niinkään tueta vanhempia heidän kasvatustehtävässään, vaan koulussa vanhempien on mahdollista oppia mm. lukemaan, laskemaan ja huolehtimaan perheen raha-asioista.

Liikkuminen julkisilla liikennevälineillä Guadeloupilla vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun kyselimme bussiaikatauluja pääkaupungin suuntaan, selvisi, ettei niitä ole. Kun ihmettelin, että miten niin ei ole, vastauksena oli, että kun on niin vaikea tietää milloin ne bussit kulkevat (??!!) Mutta kyllä ne kulkevat, vakuuteltiin. Ainakin arkena. Testasimme asian ja kyllä ne kulkivat. Eikä tarvinnut tien varressa odottaa kuin 25 minuuttia J. Ihailen paikallisten kärsivällisyyttä ja epävarmuuden sietokykyä.

Presidenttipeliä ja muita kisoja

Ranskalaisilla on voimakas kilpailuvietti. He rakastavat kisailuja, visailuja ja pelejä ylipäätään. Urheilu täyttää kolmasosan lehtien sivuista lauantaisin, ja varsinkin nyt kun rugbyn maailmanmestaruudesta kisataan. Televisiosta saa halutessaan seurata illasta toiseen tietokilpailuja, kuorosotaa ja tanssia tähtien kanssa. Formaatit ovat täsmälleen samat kuin Suomessa, juontajien vuorosanoja myöten. Ranskalaisten suhde urheiluun on intohimoinen ja he asettavat korkeita odotuksia urheilijoille ja Ranskan joukkueelle ’Les Bleus’, olipa laji melkein mikä tahansa.

Sääliksi on käynyt seurata Ranskan joukkueen taivalta rugbyn maailmanmestaruuskisoissa, joita pelataan Uudessa-Seelannissa. Jokaisen tappion jälkeen lehtien otsikot ovat mollanneet joukkuetta ja sen surkeaa esitystä. Tappio Tongalle sai ainakin urheilutoimittajat pois tolaltaan. Joukkueen johtohahmo Marc Lièvremont on saanut ilta toisensa jälkeen olla toimittajien tentattavana ja selityksiä antamassa. Vaikka ihan hyvinhän se Ranska on pelannut, kai. Ainakin lauantaina iltapäivällä tuli erityisen tärkeä voitto Englannista ja Ranska pääsi jatkoon. Englantilaiset ovat aiempina vuosina kolmasti torpanneet Ranskan tien finaaliotteluihin. Tämän tiedän siksi, että lauantaina ruokaostoksilla Carrefourissa ollessani ja omenoita pussiin pakatessani tuli kovaäänisistä tiedotus ostoskansalle Ranskan hienosta voitosta 19-12 ja toivotus mukavasta päivän jatkosta.

Suuria hurraa-huutoja ei kuulunut, ehkä siitä syystä, että paikalla oli perheenäidit kun taas isännät istuivat telkkarin ääressä seuraamassa tätä ratkaisevaa peliä.

Itse en ole pelejä juuri seurannut kun en säännöistä mitään ymmärrä eikä ole riittänyt motivaatiota ottaa selvää. Lisäksi se näyttää melko primitiiviseltä äijäurheilulta. Ainakin sellainen kuva siitä halutaan antaa, kun seuraa miten pelaajia julkisuudessa esitellään. Mitä karskimman näköinen ukko, sitä parempi pelaaja.

Ja sitten on tämä presidenttipeli. Sitä on nyt käyty syyskuun alusta lähtien ja eilen oli ratkaiseva välietappi, nimittäin äänestyspäivä. Erikoista tässä on vain se, että nyt käydään kisaa vasta sosialistipuolueen ehdokkaasta varsinaiseen presidenttikisaan, joka on ensi vuonna. Sosialistipuolueen kuusi ehdokasta ovat väitelleet kolmeen otteeseen televisiossa, lehdet ovat uhranneet valtavasti palstatilaa kisan edetessä ja mielipidemittauksia on tehty viikoittain. Eli valtava julkisuusmylly pyörii sosialistien presidenttiehdokkaan valinnan ympärillä. Ja oikeistolaisia tämä tuntuu hieman nyppivän.

Ja itse asiassa koko kansakunta on otettu mukaan päättämään, kuka kuudesta ehdokkaasta olisi paras vastus Sarkozylle, mikäli tämä siis aikoo ilmoittautua jossain vaiheessa puolueensa ehdokkaaksi. Kaikki ranskalaiset saivat eilen äänestää, mikäli maksoivat euron ja allekirjoittivat kannattavansa vasemmistolaisia arvoja. Tosin nämä sitoumuspaperit hävitetään vaalin jälkeen, joten kukaan ei myöhemmin joudu tilille teostaan J. Ja nyt valittiin vasta kaksi jatkoon päässyttä ehdokasta, joten kisa heidän välillään jatkuu ja lopullinen äänestys on ensi sunnuntaina. Mukana kisassa ovat tälle hetkellä François Hollande ja Martine Aubry, edellä mainittu pienoisessa johdossa.

Tämä prosessi on ihan uutta ja ennen kokematonta Ranskassa ja yksi syy sille, että esivaalia seurataan niin tiiviisti. Sillä tuntuu olevan positiivinen vaikutus, sillä se on lisännyt keskustelua myös kansan parissa ja nostanut esille tärkeitä tavallista ihmistä koskettavia kysymyksiä sosiaaliturvasta, koulutuksesta, työllisyydestä, turvallisuudesta. TV-väittelyitä on seurannut miljoonayleisöt ja ilmassa on selvästi odotusta ja toiveita muutoksesta. Sinänsä väittelyitä on ollut mielenkiintoista seurata jo ihan senkin takia, että ne ovat jotain ihan muuta kuin mihin Suomessa on tottunut. Keskustelu ja väittely ehdokkaiden välillä on kiihkeää, nopeatempoista, analyyttistä ja  taitavaa. Ranskalaiset toden totta osaavat argumentoida. Puheenvuorojen hengästyttävä vauhti selittyy ehkä osaksi sillä, että jokaisen ehdokkaan edessä on kello, jossa sekunnit alkavat raksuttaa heti kun henkilö suunsa aukaisee. Jokaiselle on varattu saman verran puheaikaa ja sitten kun annetut minuutit on käytetty, joutuu loppuajan viettämään muita kuunnellen. Kierrokset vain kasvavat kun ensi keväänä vastakkain asettuvat eri puolueiden edustajat erilaisin arvoin ja tavoittein – nythän väittelemässä ovat olleet saman puolueen edustajat!

Mitenkähän se presidenttikisa etenee siellä Suomessa? Joko on kuultu ja nähty Paavon viiltävän tarkkaa ja nopeaa analyysiä elävästi ja intohimolla esitettynä J?

Villages perchés

Nizzan takana sijaitseva vuoristo ja siellä sijaitsevat kylät ovat tulleet menneiden viikkojen aikana tutuiksi (Aspremont, St. Etienne de Tinée, Saorge, Breil-sur-Roya, Saint-Jeannet, Roquebrune, Castellar, Saint-Paul de Vence, La Turbie). Bussilla on päässyt kätevästi melkein paikkaan kuin paikkaan ja loppumatka jalkapatikassa, mikä onkin paras tapa tutustua seutuihin. Seutuun tutustuminen on ollut sukellus alueen mielenkiintoiseen historiaan, sillä kylissä on asuttu jo vuosisatoja ja monet niistä ovat niin hyvin säilyneitä ja ulkoisesti alkuperäisessä kuosissa, että keskiaikaisen elämänmenon on lähestulkoon voinut aistia ympärillään. Monet niistä on rakennettu strategisista syistä korkeille kallion kielekkeille, joilta on aikoinaan ollut helppo puolustaa kylää vihollisilta. Niinpä kylät ovatkin jalankulkijaystävällisiä kun niihin ei kovin helposti autolla pääse. Palveluita on harvassa ja asukkaat ovat melko lailla isompien asutuskeskusten varassa jo ihan päivittäishankintojenkin osalta.

Mutta kyliin on kaikesta päätellen tunkua. Monet niistä ovat vajaan tunnin ajomatkan päässä Nizzasta ja muista rannikon isoista kaupungeista ja pienen kaupunkiasunnon hinnalla saa näillä ’takamailla’ jo huvilan. Tai ainakin on joskus saanut, sillä asuntojen hinnat näissä vuoristokylissä ovat nousussa. Kuvaava esimerkki ovat ’les bergeries’, paksuseinäiset pienet kivitalot, joita paimenet ovat aikoinaan käyttäneet majapaikkoina paimentaessaan vuohia ja lampaita vuorten rinteillä. Kunnostuksen vaativan, ilman vettä ja sähköä olevan majan, jonne ei pääse autokyydillä saattaa saada 12 000-15 000 eurolla. Maasturilla saavutettava, yhtälailla kunnostettava maja maksaakin jo kymmenen kertaa enemmän! Ja ’avaimet käteen’ -vaihtoehto vaatiikin sitten jo omaisuuden.

Ymmärrän hyvin ihmisten halun muuttaa näihin kyliin. Ne ovat kauniita. Ne tarjoavat yksilöllisiä asumisratkaisuja rauhaa ja hiljaisuutta arvostaville kaupungin hälinään kyllästyneille. Kylät eivät ole liian syrjässä: esimerkiksi Royan laakson kylistä rannikko on tunnin ajomatkan päässä ja talvella pääsee samassa ajassa Italian puoleisille Alpeille hiihtämään ja laskettelemaan. Kyliin muuttaminen ei kuitenkaan ole kovin ekologinen ratkaisu, sillä vaikka bussilla pääsee hyvin moneen paikkaan, oma auto on lähestulkoon välttämättömyys. Ja todennäköisesti autoja tarvitaan perheeseen kaksi.

Me turistit pääsemme Royan laakson upeisiin kyliin parhaiten junalla, esim. ’Le train des merveilles’ Nizzan asemalta klo 9.05 päivittäin, päätepysäkkinä Tende lähellä Italian rajaa, josta paluu klo 17.22. Ja samalla saa seikkaperäisen perehdytyksen kylien historiaan ja nykypäivään ranskaksi ja yllättäin myös englanniksi, tosin periranskalaisella aksentilla J.

Roquebrunin kylästä löytyi muuriin kiinnitetty paperi, jossa oli Dalai-laman pohdintoja ihmiskunnan erikoisesta tavasta elää. Häntä hämmästyttävät…

’…ihmiset, koska he menettävät terveytensä haaliessaan omaisuutta ja sitten menettävät omaisuutensa yrittäessään saada terveytensä takaisin. Ja ajatellessaan kiihkeästi tulevaisuutta, he unohtavat nykyisyyden niin että loppujen lopuksi he eivät elä tässä hetkessä eivätkä tulevaisuudessa. He elävät kuin eivät koskaan kuolisi… ja kuolevat kuin eivät koskaan olisi eläneet.’

Taide-elämyksiä

Jotkut paikat jäävät mieleen tunnelmansa takia. Yksi näistä paikoista on Fondation Maeght lähellä Saint-Paulin kylää.

Paikka on taidekeskus, joka on aikoinaan perustettu ja rakennettu täysin yksityisin varoin tukemaan ja tuomaan esille nykytaidetta sen eri muodoissaan. Kiitos paikan olemassaolosta kuuluu Marguerite ja Aimé Maeghtille, joiden mukaan paikka on nimetty. Taidekeskus avattiin yleisölle vuonna 1964. Se on jo itsessään taideteos, joka on rakennettu aivan ihanalle paikalle luonnon keskelle.

Osana rakennusta ja sen piha-alueita on kuuluisien taiteilijoiden teoksia: Giacomettin ’pitkiä miehiä’, Mirón labyrintti, Chagallin ja Braquen töitä. Nyt saleissa oli nähtävänä lisäksi espanjalaisen Eduardo Chillidan veistoksia ja piirroksia. Samaisen taiteilijan teosta voi käydä ihailemassa Porthanian pihassa Helsingin yliopistolla. Helsinki-veistos on seissyt siellä vuodesta 1992 lähtien.

Keskus on arkkitehtuuriltaan äärimmäisen selkeä ja avoin. Sisä- ja ulkotilan ero on häivytetty ja luonnonvaloa tulvii saleihin isoista kattoikkunoista. Teoksia on ripoteltu sisätilojen lisäksi ympäröivälle piha-alueelle.

Ne on väljästi asemoitu, joten tiloissa on mukava kuljeskella ja nauttia paitsi taiteesta, myös paikan rauhoittavasta ja seesteisestä tunnelmasta (varsinkin näin lokakuussa, kun turisteja on vähemmän).

Vähemmän seesteistä eikä aivan yhtä taiteellista tunnelmaa saa aistia läheisessä Saint-Paul de Vencen keskiaikaisessa kylässä noin kilometrin päässä Fondation Maeghtista. Kylä on söpö kuin mikä, mutta niin kovin turistien ehdoilla kuorrutettu. Kapeilla kujilla on vieri vieressä taidegallerioita, atelje-tiloja ja myyntinäyttelyitä.

’Taidetta’ on joka lähtöön ja jos taide ei kiinnosta niin tarjolla on myös kaikkea pientä kivaa mm. kodin sisustukseen. Eikä aivan halvalla. Sääli sinänsä, että keskiaikaisen kylän luonne hukkuu kaiken sen kaupallisen hörhelön alle.

Muutama kilometri Saint-Paulista on isompi ja vieläkin vanhempi Vence, jonka roomalaiset perustivat jo 100-luvulla eKr. 1500-luvulla rakennettu kaupunkia ympäröivä muuri on säilynyt vahingoittumattomana ja sen sisäpuolelta löytyy upea vanha kaupunki kirkkoineen, linnoineen, toriaukioineen ja suihkulähteineen. Löytyypä sieltä tosi vanha puukin: vuonna 1538 istutettu saarni, jonka on kaupungille lahjoittanut kuningas Frans l.  Muurien ulkopuolella on uudempi osa kaupunkia, jossa monet rakennuksista ovat ’vain’ parisataa vuotta vanhoja. Taide-elämyksiä on tässäkin kaupungissa koettu, mm. Suzanne Vegan ja Youssou N’Dourin konsertti kesällä 2010 kaupungin keskusaukiolla. Tunnelmaltaan aivan jotain muuta kuin Suomen kesäfestarit: kaikenikäinen yleisö oli ihan selvin päin ja iloisella tuulella eikä kenellekään tullut mieleen öykkäröidä ja sotkea paikkoja.

Vaihtoehtoreittiä Monacoon

Eze

Jos bussin 100 reitti Nizzasta Mentoniin on jo tullut tutuksi ja maisemat ihailluiksi ja mikäli haluat tehdä maisemiltaan huikaisevan päiväretken, samalla hieman kuntoilla ja tutustua seutuun uudesta näkövinkkelistä, suosittelen yhtä hyväksi koettua reittiä, joka kulkee Nizzasta Ezen ja La Turbien kautta Monacoon. Alkuosa bussilla ja Ezestä eteenpäin kallion harjanteilla ja rinteillä olevia polkuja pitkin kävellen. Aikaa kannattaa varata vaikka koko päivä ja mukaan on hyvä ottaa tietenkin tukevat jalkineet, uintivehkeet ja paljon juotavaa. 

Eze vielä ylempää, taustalla Cap Ferrat

Jos haluat kevennetyn version, ota bussi 112 tai 82 Nizzasta Ezen kylään. Jos taas kaipaat haasteita, ota bussi 100 ja hyppää pois Eze Gare-pysäkillä ja kipua Ezen kylään J. Kylä on ihan pittoreski, mutta läpikaupallinen. Kallion kielekkeelle rakennetussa puutarhassa kyllä kannattaa käydä, jo ihan maisemienkin takia. Ezestä matka jatkuu ylöspäin kohti Fort de la Revère-linnoitusta. Kyltityksiä löytyy ja jos polkua on vaikea löytää, niin ainakin kapeita ja tosi jyrkkiä teitä pitkin matkanteko käy melko vaivattomasti.

Fort de la Revère

Fort de la Revère on hieman mystinen paikka. Se on vanha puolustuslinnoitus ja nykyään se näyttää jokseenkin hylätyltä paikalta eikä sisälle ole menemistä. Mutta linnoitukselta on hienot näkymät kauas länteen todennäköisesti Cannesiin asti. Linnoituksen läheltä lähtee päällystetty polku ’sentier géologique’, joka kulkee harjannetta pitkin parin kallioon louhitun tunnelin kautta kohti itää. Pudotus alaspäin on jyrkkä, joten korkeanpaikankammoisten on parempi pysytellä polun vasemmalla reunalla. Polulta on hyvät näkymät myös vasemmalla puolella kohoaville merellisille Alpeille.

Jo muinaiset roomalaiset...

Polun päässä on lisää vanhoja puolustusrakennelmia (Cime de la Forna), joiden luota näkyy alapuolella rinteessä La Turbie-kylä. Sinne on helppo löytää, sillä polku jatkuu viitoitettuna.

La Turbie on hyvä valinta lounaspaikaksi, sillä kylän aukiolla on useita kivoja kahviloita ja ravintoloita. Samalla voi lepuuttaa jalkojaan, sillä edessä on jyrkähköä alamäkeä kohti Monacoa. La Turbiessa on vanhoja Rooman vallan aikaisia rakennelmia, joihin kannattanee käydä tutustumassa.

Katse kohti Italiaa





Loppumatka Monacoon seuraa GR 51-polkua, joka on merkitty punavalkoisin merkein kiviin ja puiden runkoihin. Harvemmin tulee tutkailtua Monacoa ylhäältä päin. Vaikuttava näky. Ja itään päin rannikkoa näkee kauas Italiaan asti. Matkaa kaupungin keskustaan on enää muutama kilometri, ja alamäkeenhän askel kulkee kevyesti, vaikka kävelykilometrejä on tässä vaiheessa takana jo noin 13 J.



Kurkistus Monacoon



Monacossa odottaa palkinto patikoinnista. Kaupungin keskustassa huvivenesatamassa on olympiamittainen merivesiallas, johon on ihana pulahtaa hikisen patikan päätteeksi. Suosittelen!

Stade nautique Rainier III, Monaco