Olen niin kaukana kotoa kun maantieteellisesti on mahdollista olla ja silti tuntuu oikein kotoisalta. Tunne on sama kuin kahdeksan vuotta sitten, kun viimeksi olimme Uudessa-Seelannissa. Se varmasti liittyy jollakin tavalla ihmisten tapaan olla ja elää. Uusiseelantilaiset ovat ystävällisiä, vaatimattomia ja jotenkin vilpittömän oloisia. He pitävät tietyn välimatkan, mutta ovat silti helposti lähestyttäviä. Ja välimatkaahan täällä tulee luonnostaankin, sillä maa on harvaan asuttu kuten Suomikin.
Kotoinen olo tulee varmaan myös säästä. Täällä kesät ovat melko lailla sellaisia kuin Suomessakin: ei hellettä mutta hyvin tarkenee. Etelänapamantereen läheisyys viilentää Uuden-Seelannin säätä varsinkin eteläsaarella.
Maisemallisesti eroja sitten jo löytyykin. Taajamat ja pienet kaupungit tosin ovat samalla tavalla arkkitehtonisesti ankeita kuin Suomessakin. Vanhoja rakennuksia on purettu 60- ja 70-luvun betoniarkkitehtuurin tieltä eikä kaupunkisuunnittelusta näytä vastaavan oikein kukaan eli kokonaisuus on varsinaista tyylien sekamelskaa. Christchurchin kaupunkiin saapuessamme totesinkin, että ollaan melkein kuin Joensuussa J. Mutta heti kun lähdetään taajamien ulkopuolelle ja varsinkin luontoon ja vuorille, Uusi-Seelanti näyttäytyy huikean jylhänä Suomeen verrattuna.
Tänne tulevat joutuvat passitarkastuksessa varsinaiseen ristikuulusteluun. Viranomaiset haluavat tarkan tiedon liikkeistäsi ennen maahan tuloa ja myös siitä, miksi maahan tulit, mitä aiot tehdä ja missä liikkua. Kirjallisesti pitää vakuuttaa, ettei matkatavaroissa ole mm. mitään elintarvikkeita eikä retkeilyvarusteita, joissa saattaisi olla jämiä jonkun muun maan ruovikosta. Kengänpohjat syynätään tosi tarkkaan. Jouduimme purkamaan myös telttamme matkatavaroista, jotta voitiin tarkistaa ettei tule pala Suomen luontoa telttakepeissä mukana maahan. Uuden-Seelannin luonto on ainutlaatuinen ja siellä on lajeja, joita ei muualta löydy. Se halutaan varjella ulkomailta tulevilta kasvi- ja eläintaudeilta ja siitä johtuu viranomaisten lähes hysteerinen tarkkuus kaikkien maahan saapuvien osalta.
Christchurchissä oli – kuinka ollakaan – kansainväliset katutaiteilijoiden festivaalit. Ja taas saimme nauttia hauskoista ja oivaltavista esityksistä missä ikinä kaupungilla kuljimmekaan!
Christchurchissä seuraamme liittyi kirkkaan punainen automaattivaihteinen Mazda vuosimallia -99. Vaikuttaa oikein toimivalta peliltä ja saimme vuokrattua halvalla, kun ei ole ihan viimeistä mallia. Vaikka kuinka haluaa suosia julkista liikennettä, emme junalla ja busseilla pääse kaikille niille syrjäseuduille ja vaellusreiteille, joille on tarkoitus tulevien viikkojen aikana hakeutua. Pieni haaste oli löytää jälleen tuntuma vasemmanpuoleiseen liikenteeseen ja muistaa Uuden-Seelannin poikkeavat väistämissäännöt risteysajossa.Onneksi mittaristoon oli liimattu oranssi tarra, joka muistutti koko ajan kummalla puolella tietä piti ajaa.
