Kia Ora!

Olen niin kaukana kotoa kun maantieteellisesti on mahdollista olla ja silti tuntuu oikein kotoisalta. Tunne on sama kuin kahdeksan vuotta sitten, kun viimeksi olimme Uudessa-Seelannissa. Se varmasti liittyy jollakin tavalla ihmisten tapaan olla ja elää. Uusiseelantilaiset ovat ystävällisiä, vaatimattomia ja jotenkin vilpittömän oloisia. He pitävät tietyn välimatkan, mutta ovat silti helposti lähestyttäviä. Ja välimatkaahan täällä tulee luonnostaankin, sillä maa on harvaan asuttu kuten Suomikin.

Kotoinen olo tulee varmaan myös säästä. Täällä kesät ovat melko lailla sellaisia kuin Suomessakin: ei hellettä mutta hyvin tarkenee. Etelänapamantereen läheisyys viilentää Uuden-Seelannin säätä varsinkin eteläsaarella.

Maisemallisesti eroja sitten jo löytyykin. Taajamat ja pienet kaupungit tosin ovat samalla tavalla arkkitehtonisesti ankeita kuin Suomessakin. Vanhoja rakennuksia on purettu 60- ja 70-luvun betoniarkkitehtuurin tieltä eikä kaupunkisuunnittelusta näytä vastaavan oikein kukaan eli kokonaisuus on varsinaista tyylien sekamelskaa. Christchurchin kaupunkiin saapuessamme totesinkin, että ollaan melkein kuin Joensuussa J. Mutta heti kun lähdetään taajamien ulkopuolelle ja varsinkin luontoon ja vuorille, Uusi-Seelanti näyttäytyy huikean jylhänä Suomeen verrattuna.

Tänne tulevat joutuvat passitarkastuksessa varsinaiseen ristikuulusteluun. Viranomaiset haluavat tarkan tiedon liikkeistäsi ennen maahan tuloa ja myös siitä, miksi maahan tulit, mitä aiot tehdä ja missä liikkua. Kirjallisesti pitää vakuuttaa, ettei matkatavaroissa ole mm. mitään elintarvikkeita eikä retkeilyvarusteita, joissa saattaisi olla jämiä jonkun muun maan ruovikosta. Kengänpohjat syynätään tosi tarkkaan. Jouduimme purkamaan myös telttamme matkatavaroista, jotta voitiin tarkistaa ettei tule pala Suomen luontoa telttakepeissä mukana maahan. Uuden-Seelannin luonto on ainutlaatuinen ja siellä on lajeja, joita ei muualta löydy. Se halutaan varjella ulkomailta tulevilta kasvi- ja eläintaudeilta ja siitä johtuu viranomaisten lähes hysteerinen tarkkuus kaikkien maahan saapuvien osalta.

Christchurchissä oli – kuinka ollakaan – kansainväliset katutaiteilijoiden festivaalit. Ja taas saimme nauttia hauskoista ja oivaltavista esityksistä missä ikinä kaupungilla kuljimmekaan!

Christchurchissä seuraamme liittyi kirkkaan punainen automaattivaihteinen Mazda vuosimallia -99. Vaikuttaa oikein toimivalta peliltä ja saimme vuokrattua halvalla, kun ei ole ihan viimeistä mallia. Vaikka kuinka haluaa suosia julkista liikennettä, emme junalla ja busseilla pääse kaikille niille syrjäseuduille ja vaellusreiteille, joille on tarkoitus tulevien viikkojen aikana hakeutua. 

Pieni haaste oli löytää jälleen tuntuma vasemmanpuoleiseen liikenteeseen ja muistaa Uuden-Seelannin poikkeavat väistämissäännöt risteysajossa.Onneksi mittaristoon oli liimattu oranssi tarra, joka muistutti koko ajan kummalla puolella tietä piti ajaa. 

Sielun ja ruumiin kulttuuria Sydneyssä

Sydneyssä on parhaillaan Sydney Festival –juhlaviikot ja ohjelmaa tarjolla laidasta laitaan, myös ilmaista. Kaduilla taiteilijat ja muut elämäntapaesiintyjät esittelevät taitojaan. 

Torstai-iltana me turistit ja paikallinen väki kokoonnuimme The Domain- puistoon kuuntelemaan konserttia.  Paikalla oli väkeä vähintään kolmen Kaivopuistollisen verran ja tilaisuus sujui upean rauhallisesti ja siististi. Ei mitään häiriköintiä, humalahakuista juomista tai paikkojen sotkemista. Roskat vietiin oma-aloitteisesti alueen kierrätyspisteisiin illan päätyttyä. Kunpa tähän päästäisiin meillä Suomessakin ja ihmiset oppisivat hieman nykyistä epäitsekkäämmän ja ympäristön paremmin huomioivan tavan pitää hauskaa.

Tunnelmia The Domain-puistossa 3 tuntia ennen konsertin alkua

Kaupungin vakionähtävyyksien lisäksi on ollut upea mahdollisuus tutustua myös Annie Leibovitzin valokuvanäyttelyyn nykytaiteen museossa. Siinä on ihminen, joka on elänyt mielenkiintoisen elämän! Kuvien kautta pääsi näkemään paitsi niitä hänen kuvaamiaan vuosikymmenten aikana lehdistä tutuiksi tulleita julkkiskuvia, myös valokuvia hänen omasta elämästään ja läheisistään. Pysäyttävä kokemus.

Notkein näkemäni ihminen!

Hauska on ollut seurailla myös paikallisten sunnuntainviettotapoja. Manlyn rannalta oli jo aamuyhdeksältä suuren urheilujuhlan tuntua. Joukkueet verryttelivät ja huoltojoukot valmistivat kisaajia koitoksiin. Lajeina oli mm. kilpajuoksu rantahietikolla paljain jaloin, soutaminen ja lainelaudalla vatsallaan maaten ja käsillä vettä kauhoen meren tyrskyissä eteneminen. Varsin yhteisöllinen meininki ja mukava tunnelma. 

Manlyn rantakisat

 

Toinen tanssijoista on nukke - arvaa kumpi!



Down Under

Matkaa taittui noin 17 000 kilometriä ja aikaa kului 28 tuntia Lontoon ja Hong Kongin kautta. Mutta nyt perillä Sydneyssä ja saunassakin on jo ennätetty käydä J. Ja vieläpä ihan oikeassa saunassa, jossa tosin ei saa heittää löylyjä. Mutta kukapa nyt yli 70 asteen lämmössä haluaisikaan istua! Bonuksena on uima-allas ja upeat näkymät kattoterassilta yli Sydneyn kohti merta. Ja kyseessä ei suinkaan ole viiden tähden hotelli vaan retkeilymaja.

Ensivaikutelma kaupungista ja maasta on oikein positiivinen. Kaikki on hyvin toimivaa ja helppoa, ihmiset ystävällisiä, auttavaisia ja sopivasti rentoja. Sydney on suurkaupungiksi väljä ja jalankulkijat on upeasti huomioitu alueiden suunnittelussa. Ja kävellen onkin paras tapa nähdä kaupunkia kun lähes kaikki nähtävyydet ovat sopivasti kävelyetäisyydellä.

Australialaisten elämä näyttää turistin silmin olevan hyvin ohjeistettua. Sitä ei arvaisikaan, mitä kaikkia vaaroja esim. rullaportailla kulkemiseen liittyy ennen kuin lukee paikallisten kielto- ja ohjekyltit rullaportaiden käyttöön. Tai sen, miten junalla tulee kulkea tai kuinka sytytät kaasugrillin. Tarkkuudessaan ohjeet ovat huvittavia, mutta epäilemättä juuri osasyy siihen, miksi kaikki näyttää toimivan niin hyvin. 

Matkalla saa varautua kohtaamaan kaikenlaisia eläimiä. Onneksi näihin ei törmännyt luonnossa nenäkkäin vaan turvallisesti lasiseinämän takaa. Luonnon kannalta onkin ehkä parempi käydä tutustumassa Great Barrier Reefin, Suuren koralliriutan, eläin- ja kasvikuntaan akvaariossa kuin lähteä paikan päälle snorklaamaan ja mahdollisesti vahingoittamaan alueen herkkää ja haavoittuvaa ekosysteemiä.

Rukatunturin lumoa

Jo 30-luvulla oli ajatus Rukan hyödyntämisestä talvimatkailussa herännyt, tosin silloin suunnitelmissa oli vain murtomaahiihtoreitti Sallatunturi-Ruka-Kuusamon kirkonkylä. Uusi muotiharrastus Kanadasta, ’mutkamäenlasku’, tuli Suomeen myös 30-luvulla. Silloin sitä tosin harrastettiin lähinnä Kauniaisissa, jossa järjestettiin 30-luvulla ensimmäiset mutkamäenlaskukilpailut.
 
Rukan historia laskettelurinteenä alkoi jo 50-luvulla. Tunturin juurelta noustiin tamppaamalla ylös ja lasketeltiin metsäisessä rinteessä aukkokohdista alas. Hiihtohisseistä vasta haaveiltiin tuossa vaiheessa. Unelmasta tuli totta, kun ensimmäinen hiihtohissi avattiin vuonna 1957. Ensimmäiset majoitustilat saatiin kun Imatran Voiman tarpeettomaksi jäänyt parakki siirrettiin Myllykoskelta Rukalle majoitustiloiksi. Näin syntyi Rukan ensimmäinen majoitusliike Kaltiomaja, jossa oli 28 vuodepaikkaa sekä ruokailu- ja oleskelutilat. Siitä tuli varsinainen turistipyydys ja ensimmäinen talvi 1958 oli hetkessä loppuunmyyty.

Paljon on meno noista päivistä muuttunut. Talkoohengessä alkanut työ on tuottanut hienot puitteet meille helppoon elämään tottuneille citylaskettelijoille.

Liikkuminen Kuusamon lumisessa luonnossa on meditatiivinen kokemus. Luomuladulla ei latukone ole ajanut ja jyrsinyt varvikkoa näkyville. Ympärillä on sakea hiljaisuus. Siinä on jotain pehmeää ja kuuloaistia herkistävää: eikö jostain sittenkin kuuluisi rasahdus tai moottorikelkan pärähdys. Ei kuulu. Pehmeyden vaikutelmaa täydentää paksulti lumikuorrutetut puut, jotka seisovat hievahtamatta painonsa alla.  Aurinko ei juuri taivaanrantaa ylemmäs nouse ja maiseman väritys on kuulakkaan sinertävä, mikä sekin on rauhoittavaa vastapainoa kaupungin räikeään neonvaloympäristöön tottuneelle.

Vuosselin reitti yhdistettynä Rukatunturin ympäri kiertävään reittiin antaa sopivasti vaihtelua laskettelun lomaan. Parinkymmenen kilometrin matkalle osuu sympaattisia eräkahviloita useampiakin. Niissä on hyvä lämmitellä takkatulen loimussa ja hörpätä kuppi kuumaa mehua.

 

Vaihteeksi pohjoisen lumille



"Tervetuloa Kuusamoon!"



Talven ensimmäinen suojasää iski kaikessa harmaudessaan: pilvet roikkuivat melkein kosketuskorkeudessa ja vettä paiskoi niskaan kun rinkat selässä ja sukset kainalossa lähdimme matkaan kohti pohjoista - ja parempia hiihtosäitä.

Ja oikein on oivat olosuhteet talvilajeille täällä Rukalla:  pikkupakkanen, joskin puolet vähemmän lunta kuin mihin Helsingissä on saanut tänä talvena tottua. Rinteet ovat huippukunnossa, mutta hiihtoladuista vain osa on käytössä. Lähipäivien lumisateet korjannevat tilannetta.

Iltamäessä on tunnelmaa.

Koulut alkavat huomenna, joten joululomalaiset ovat poistuneet maisemista. Jonkun verran on vielä venäläisiä turisteja paikalla. On luksusta, kun rinteissä on tilaa eikä hisseihin tarvitse jonotella. Vastasatanutta lunta on rinteissä paksusti, joten reisilihakset saavat hyvää harjoitusta tulevia rinnepatikointeja varten.

Mikä ihana tunne, kun ei tarvitse normaalisunnuntain tapaan valmistautua tulevaan työviikkoon, vaan voi viettää vapaa-aikaansa virkistäytyen ja rentoutuen. Sopivassa suhteessa rasitetta keholle ja virikettä mielelle. On aikaa pohtia suhdettaan vaikkapa juuri aikaan ja miettiä miten ja mihin sitä haluaa elämässään käyttää. Seuraavana lukulistallani on ystävältäni lainaksi saamani kirja 'Läsnäolon voima', joka todennäköisesti antaa ajattelemisen aihetta.

Varusteiden tarkistusta

Näillä mennään, muuallekin kun olohuoneen parketille.

Enneagrammityyppiemme mukaan haluamme valmistella ja varmistella asioita etukäteen. Niin myös pakkausasioissa. Ja hyvähän se on tarkistaa, että kaikki tarvittava on olemassa ja ehjää. Niinkuin nyt esimerkiksi teltta, rinkat ja makuupussit - reissaajan perusvarusteet.
Oma rakas Haltin rinkka on uskollisesti seurannut matkoilla mukana jo ensimmäisistä Interraileista vuodesta 1984  lähtien. Siihen aikaan tuotteet tehtiin kestämään eikä rinkassa edelleenkään ole mitään vikaa. Toki nykyiset mallit ovat huomattavasti teknisempiä ja kevyempiä, mutta vanhassa vara parempi, Haltista en luovu. Ja koska se on tilavuudeltaan melko pieni, eipähän tule turhaa tavaraa kannettua maapallon toiselle puolelle. Pienenä huolena tietenkin se, että myös teltta, makuupussi ja makuualusta pitäisi saada sovitettua matkatavaroiden joukkoon. Sillä makuupusseja tarvitaan, vaikka lämpimiin maihin ollaankin menossa. Yöt vuorilla saattavat olla todella viileitä, pakkaslukemia myös kesällä.

Vaatteiden osalta puuvilla on out, muovi on in. Vanhat rakkaat puuvillaiset vaelluspaidat ja - housut saavat nyt jäädä kotiin, mukaan kelpuutetaan vain mikrokuituisia, polyesteristä ja muista keinokuiduista tehtyjä vetimiä. Ne kun ovat retkikäytössä ylivertaisia: hylkivät kosteutta ja kuivuvat nopeasti, toisin kuin puuvilla.