Mare à Mare Nord, osa 1: kylät

Basilique San Nicolao

Matkaan lähdettiin Morianin kylästä meren rannalla. Ensimmäinen etappi oli Pentin pikkuruinen kylä vuoren rinteellä. Ja siinä matkan varrella ohitettiin pari muutakin pittoreskia vuoristokylää, joissa ei muutamaa taloa enempää asutusta ollut. Upeita barokkikirkkoja seudulle on kuitenkin 1700-luvulla rakennettu, joten historiallisesti merkittävistä seuduista on kyse.  

San Nicolaon kylässä kylän historiaa oli hauskasti tallennettu rakennusten seinille vanhoin valokuvin, jotka kertoivat kylän elämästä ja ihmisistä viime vuosisadan alussa.

Reittimme varrella majoittuminen tapahtuu gîte d’étape-majataloissa, joissa saa petipaikan ja halutessaan iltapalaa ja aamiaisen. Ja haluaahan sitä, kun mistään muualta ei ruokaa ole näillä seuduilla mahdollista saada ja Bastiasta hankitut muonavarastotkin hupenevat nopeammin kuin arvaisikaan.

Gîte d'étape, majapaikkamme Pentissä

Toinen patikkapäivä kuljettiin pää pilvissä, kirjaimellisesti. Ja varovasti askeltaen, sillä polut olivat edellisen yön rankkasateiden jälkeen mutaiset ja kivet liukkaat. Polku nousi Pentin kylästä upeiden kastanjametsiköiden kautta vuorenharjanteen yli ja laskeutui harjanteen toisella puolella Alesanin laaksoon. Kuljimme noin kilometrin korkeudessa ja pilvet roikkuivat juuri samalla korkeudella, joten laaksoihin avautuvat upeat maisemat jäivät tämän päivän osalta paljolti näkemättä L. Ja kunnon saderyöpynkin saimme niskaamme ennen kuin ennätimme Castagneton kylään, jossa oli seuraava gîte d’étape.

San Nicolao

M. Rabotin oli jo meitä odottanutkin ja laittanut huoneen valmiiksi. Muita patikoijia ei ollut tulossa, joten koko huone omaan käyttöön oli silkkaa luksusta.

Sen verran sadepilvien läpi näki, että laaksoa ympäröivillä rinteillä oli useita pikkukyliä. M. Rabotinin mukaan laakson kylissä on asukkaita yhteensä kolmisensataa. Lähimpään kauppaan on matkaa yli 20 kilometriä ja patonkienhakureissulle lähtee kylästä aina joku ja hänelle voivat muutkin jättää tilauksen.

Mazzolan kylä

Laakson ainoa postitoimisto Castagneton kylässä suljetaan sekin, kun asukkaita on niin vähän, että toiminta on kannattamatonta. Monissa niistä kylissä, joiden läpi olemme kulkeneet, kylän ainoa palvelu näyttäisi olevan postilaatikko jonkun talon seinässä.

Palvelujen puutteesta huolimatta kylät sinnittelevät sitkeästi ja pysyvät asuttuina. Hiljaisia ne toki päiväsaikaan ovat, kun väki on töissä rannikolla. Osa taloista tosin on tyhjillään, koska asukkaat ovat muuttaneet työn perässä mantereelle. Eläköityessään he usein palaavat takaisin kotitaloihinsa Korsikalle.

Perellin kylä

Pihat ovat siistejä ja hyvin pidettyjä samoin kun talojen väliset kivetyt kujat. Kylät ovat tyyliltään hyvin yhtenäisiä: vanhoja kivitaloja, joissa useissa on liuskekivikatto ja pienet luukuilla suojatut ikkunat. Yksinkertaista ja kaunista. Oletettavasti näitä Korsikan syrjäseutuja tuetaan taloudellisesti sekä Pariisista että EU-tuilla ja hyvä niin, sillä kylissä on vuosisatojen historia lähestulkoon alkuperäisessä asussaan.



Castellare di Mercurio



Kolmas etappi Castagnetosta Pianelloon sujuikin sitten hellesäässä. Päivä päivältä saaren keskiosan vuoret tulevat lähemmäksi ja kolmannen päivän aikana saimme jo esimakua tulevasta. Kun matka etenee, vauhti hidastuu rinteiden jyrkentyessä.

Jo tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että majataloissa tarjoiltava iltapala on paremminkin kolmen ruokalajin gourmet-ateria, jonka eteen emäntä on nähnyt vaivaa ja huomioinut kasvisruokatoiveemme. Muutenhan korsikalainen ruoka on lihapainotteista ja melko tuhtia. Aamupala onkin sitten perinteiseen ranskalaiseen tyyliin pala patonkia tai muutama korppu hillon kanssa ja kuppi teetä. Sen voimalla sitten taivalletaan päivä J.  Majatalot tuntuvat olevan myös paikallisten suosiossa, sillä iltasella meidän retkeilijöiden lisäksi paikalle on kokoontunut myös kyläläisiä lasilliselle. Muita viihdykkeitähän kylissä ei juuri ole.

Neljännen päivän reitti kulki Pianellosta Sermanuun ja oli matkaltaan toistaiseksi pisin, noin 15 kilometriä. Yleensä polun varrella oleviin kyltteihin matkat merkitään tunteina, ei kilometreinä, mikä onkin kulkijan kannalta informatiivisempaa. Maasto vaihtelee eri etapeilla hyvinkin vaikeakulkuisesta leppoisan tasaiseen ja nopeasti kuljettavaan. Omat päivätaipaleemme ovat olleet 10-15 kilometriä ja niihin on kulunut aikaa keskimäärin 6-7 tuntia. Ollaan pidetty taukoja ja kuljettu nautiskellen kun ei ole kiire mihinkään. Tänään jätimme hyvästit merinäkymille, sillä nyt ollaan jo niin lähellä saaren vuoristoista keskiosaa, ettei sieltä enää näe rannikolle.

Santa Lucia

Neljäs vaelluspäivä päättyi mukavissa tunnelmissa Sermanussa, kun majatalon terassille katetun illallispöydän ääreen meitä kerääntyikin yllättäin useampia: iloinen nelihenkinen norjalaisseurue, jo aikaisemmin tutuksi tullut saksalaispariskunta ja ranskalaisherra, jonka lapsenlapset käyvät Eurooppa-koulua Helsingissä. Syötiin korsikalaisia herkkuja, kuunneltiin perinteistä korsikalaista moniäänistä laulua ja ihailtiin auringonlaskua vuorten taa.

Matkantekoa rinteillä ennen Cortea

Viidentenä vaelluspäivänä määränpäänä oli Corte, jonne oli matkaa 18 kilometriä. Sikäli päivän patikka oli raskas, että polku kulki avoimessa ja karussa maastossa suurimman osan matkaa auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta, mittarissa asteita 29. Voimia antoi ajatus välipäivästä Cortessa, johon majoittuisimme kahdeksi yöksi.

Sermanon kylä, taustalla Monte Rotondo aamuauringossa

Kouluhuolia Korsikalla

C’est la rentrée – loma on ohi ja ranskalaiset palaavat sorvin ääreen ja lapset koulun penkille. Kaupunkikuvassa näkyy enimmäkseen paikallisia, sillä muuallakin Euroopassa syyskuun alku merkitsee lomien loppumista. Ranskassa ei kohista Kreikan lainapaketin vakuuksista, vaan keskustelua herättää enemmänkin koulutuskysymykset ja kaavaillut muutokset nykytilaan. Ranskalaiset suhtautuvat intohimoisesti  koulutukseen ja ovat ylpeitä omasta perinteisestä ja ylhäältä säädellystä (=vanhanaikaisesta ja jäykästä?) koulutusjärjestelmästään, jolla tosin ei Pisa-tuloksissa ylletä edes keskitasolle.  Nyt on käynyt ministeriltä käsky aloittaa alakoulun oppilaiden parissa moraaliopetus. Siitähän opettajat riemastuivat, kun mitään sen kummempaa opetussuunnitelmaa tai –ohjelmaa ei kyseisestä opetuksesta ole saatavissa ja opetusministeri Luc Chatel itse tyytyi uutisissa valaisemaan tavoitteita tyyliin: ” Lasten kanssa voi keskustella siitä, mikä on oikein ja väärin, miten kunnioitetaan kanssaihmisiä ja mitä on suvaitsevaisuus.” Jokainen opettaja voi siis opettaa moraalia ihan omista lähtökohdistaan ja oman moraalinsa pohjalta. Mielenkiintoista.  Huolta on herättänyt myös yli 7000 opettajan paikan nipistäminen säästösyistä. Lakkoa ollaankin jo suunnittelemassa pidettäväksi kuun lopulla. Vanhempia hiertää lasten koulutarvikkeiden hankkimisesta koituvat kustannukset, jotka nekin nousevat vuosi vuodelta. Tänä syksynä yläkoululaisen tarvikkeet (muut kuin kirjat) kustantavat keskimäärin 350 €.  Jään mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumien kulkua ja keskustelun etenemistä…

Vaellusmatkamme on edennyt Nizzan kautta Bastiaan Korsikalle. Vaikka autolauttamme oli nimeltään Mega Express, matka saarelle kesti 5,5 tuntia. Hyvällä kelillä ja tyynellä säällä se on miellyttävä rupeama, mutta onpa kokemuksia samasta matkasta myös myrskyssä, jolloin ensisijainen toive oli lähinnä vain selviytyä matkasta hengissä.

Bastia on hieno kaupunki, jolla on luonnetta. Se ei kaikkien mielestä ole kaunis kaupunki, sillä kaupungissa on hylätyn oloisia kadunpätkiä, joilla talot ovat päässeet rapistumaan  huonoon kuntoon. Itse kuitenkin pidän kaupungin rosoisuudesta ja siitä, että kuluneet vuosisadat näkyvät rakennuskannassa eikä kaikkea ole edes yritetty modernisoida ja somistaa. Kunnioitettavan pitkä historia kaupungilla onkin, sillä siellä on ollut asutusta jo Rooman valtakunnan ajoilta lähtien. Virallisesti se perustettiin vuonna 1372 kun genovalainen kuvernööri päätti rakentaa linnan ja kauppapaikan nykyisen Bastian kohdalle. Nimensä kaupunki sai linnoitusta merkitsevästä sanasta bastiglia. Ranskalaisten haltuun kaupunki siirtyi vasta 1700-luvulla ja oli Korsikan pääkaupunki vuoteen 1811 asti.

Täällä hankimme vielä viimeisiä varustuksia huomenna alkavalle patikalle. Ensimmäiset neljä päivää kuljetaan kaupattomilla seuduilla, joten paketti Wasa-näkkäreitä rinkassa saattaa tulla vielä tarpeeseen J. Helteen toivoisi hellittävän, sillä aurinkoisilla rinteillä kapuaminen 30 asteen helteessä vie mehut aika nopeasti ja matkaa on kuitenkin pitkästi taivallettavana.

Matkavalmisteluja ja reittisuunnitelmia

Kesä Suomessa on ollut upea. Sekä sään puolesta että kokemusten perusteella. Paljon on maata kierrelty, veneilty, mökkeilty ja kulttuuririennoissa kuljettu. Ja elokuuhan se vasta onkin kesän parasta aikaa kun päivät ovat yhä lämpimiä, illat pimenevät tunnelmallisesti ja kaupunki sykkii elämää Juhlaviikkojen käynnistyessä.

Samalla ovat käynnistyneet myös matkavalmistelut syksyn osalta. Kevään reissu onnistui niin loistavasti, että samalla konseptilla uskoisi syksynkin menevän mukavasti. Eli rinkka selkään ja mieli avoimena uusille kokemuksille ja ympäristöille.  Maisemat ja ilmansuunta tosin muuttuvat, mutta pääosassa edelleen luonto, liikunta ja kulttuuri sanan laajassa merkityksessä. Ensimmäisenä kohteena on Korsika.

Korsika on suuri rakkauteni ja yksi lempipaikoistani Euroopassa. Sitä ei ole turismi päässyt pilaamaan eivätkä edes ranskalaiset itse kovinkaan sankoin joukoin saarella vieraile. Hotellikolossit puuttuvat kokonaan ja Club Med-resorttejakaan ei taida olla kuin yksi, sillä aikoinaan saarella on tehty poliittinen päätös, että rannoille ei saa rakentaa ja se on myös pitänyt. Korsikalla kaupungit ovat pieniä ja asukkaita on vähän.

Sitä vastoin saarelta löytyy uskomattoman upea luonto, Ranskan kauneimmat vuoristokylät, vahvat perinteet ja leppoisan rauhallinen elämänrytmi. Saattaa olla, että ranskalaiset itse pitävät saarta takapajulana, mutta mielestäni saaren lumo perustuu juuri sen omaleimaisuuteen ja urbaanin elämänmenon puutteeseen. Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, joina saarella olen vieraillut, se ei ole juurikaan muuttunut.

Sinne siis jälleen lähdemme. Haaveena on pitkään ollut tehdä vaeltajien unelmareissu GR 20 (grande randonnée), joka kulkee saaren poikki pitkittäissuunnassa. Reitti on kuitenkin todella raskas ja kulkee seuduilla, joilla ei ole mahdollisuutta täydentää muonavarastoja. Parin viikon ruokien kuljettaminen muutenkin painavassa rinkassa vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa ei ehkä kuitenkaan ole se meidän juttu. Ja joitakin pätkiä kyseiseltä reitiltä on jo aikaisempina vuosina kuljettu, joten jossain määrin se on jo koettu.

Onneksi Korsikalla on vaellusreittien suhteen mistä valita. Toiseksi paras reittivaihtoehto on Mare à Mare Nord, joka kulkee sekin halki Korsikan, idästä länteen saaren leveimmältä kohdalta (kartassa pinkillä merkitty reitti). Vuoristo-osuuksia on myös tällä reitillä, mutta se on pituudeltaan vain n. viikon mittainen.

Kuntokuuri on jo aloitettu ja 10-15 kilometrin patikkaa on tehty päivittäin testausmielessä ettei sitten tosi paikan tullen kengät rupea hiertämään ja pohkeet jumittamaan. Uimastadion on myös koko kesän ollut ahkerassa käytössä, samoin Method Putkiston vahvistavat venyttelyharjoitukset. Mitä parempi kunto, sitä enemmän patikoinnista luonnollisesti nauttii, kun voimat eivät lopahda heti ensimmäisen nousun tullen.

Kesäteatteria ja muuta sielun ravintoa

Kesäteatteri on aivan oma teatterin lajinsa, josta pitää osata nauttia oikealla asenteella. Varsinkin jos muun osan vuotta näytelmävalinnoissaan suosii musikaalien ja kevyiden komedioiden  sijaan jotain hieman syvällisempää ja puhuttelevampaa. Kesäteatteriesitys on kokonaisvaltainen elämys, jossa ympäristöllä, säällä ja kanssakatsojilla on suuri merkitys. Parempi on varautua myös komediaan, sillä kesällä ihmiset harvoin haluavat nähdä mitään kovin synkkää. Ja mielellään perinteiseen suomalaiskansalliseen komediaan, jossa humalaisilla ja alapään huumorilla on oma osansa. Usein esityksissä näyttämökerholaisten ja –harrastajien innokkuus ja tekemisen riemu peittävät alleen pienet puutteet näyttämöllisessä ilmaisussa. Tahaton komedia on usein sitä hauskinta sorttia. Aurinkoisena kesäiltana kauniilla paikalla veden ääressä katsoo melkein mitä vaan ja kokemus on aina yhtä miellyttävä. Ja tämän voin sanoa pitkästä kokemuksesta: teatteria eri muodoissaan ja eri maissa on tullut seurattua ja teatterifestivaaleilla kierrettyä jo neljännesvuosisata (!) ja harvoin jos koskaan on eteen tullut esitystä joka ei jollakin tasolla olisi sykähdyttänyt.

Möhkön maisemissa

Suomen suvessa kesäteatteriesityksissä on mistä valita. Ehdoton ’must’ on kuitenkin Möhkö. Möhkö on Suomen itäisin kylä ja sijaitsee tosi lähellä Venäjän rajaa. Miksi Möhkö? No siksi, että Ilomantsin näyttämökerho on jo vuosikausia esittänyt Möhkön ruukin alueella sijaitsevassa kesäteatterissa yleisö- ja arvostelumenestyksen saavuttaneita näytelmiä mm. seudun historiasta. Viime vuoden murhamysteeri ’Kyllä kylä tietää’ oli Twin Peaksia möhköläisittäin ja sitä edeltävän vuoden Möhkö-trilogian päätösosa oli kunnianhimoinen tuotanto sekin. Ja paikkoina Möhkön ruukki, kesäteatteri ja savottakahvila Möhkön Manta ovat nähtävyyksiä jo sellaisenaan. Tämän kesän produktio ’Pietari Toropaisen pilvilinna’ oli toki ehtaa kesäteatteria, muttei yltänyt aivan samaan kuin edellisten vuosien esitykset. Osaksi siihen varmasti vaikutti kohdeyleisö huomioon ottaen melko erikoinen teema, jossa pohdittiin voiko taivaspaikan ostaa 17 miljoonalla.

Sipoon kesäteatterin esitykseen valmistauduin kunnolla jo etukäteen. Kaivoin hyllystä pölyttyneen 80-luvulla Lontoosta Charing Cross Roadin kirjakaupasta hankitun vuoden 1926 painoksen ’Complete Works of William Shakespeare’ ja lukaisin muistin virkistämiseksi noin v. 1590 kirjoitetun näytelmän ’A Midsummer Night’s Dream’, Kesäyön unelma.

Sadun lumoa Sipoossa

Onhan se kiehtovaa, että vuosisatoja sitten kirjoitettu teksti ja sen huumori puhuttelee yhä tänäkin päivänä vaikka maailma ympärillä on aivan toinen.  Ihailtavan innovatiivisesti Sipoon teatteriporukka oli saanut loihdittua Shakespearen satumaailman Söderkullan kartanon maisemiin.

Kertausta vaati myös Pyynikin kesäteatterin tämänkesäinen näytelmä Rauta-aika. Hataria muistikuvia Kalle Holmbergin 1980-luvulla televisioon ohjaamasta moniosaisesta ja jähmeän hitaasta sarjasta toki oli, mutta Haavikon alkuperäisteosta en ollut aiemmin lukenut. Lisäapua tarinaan syventymisessä tarjosi Mauri Kunnaksen iki-ihana Koirien Kalevala (joskin aikani kului enemmänkin kuvien katseluun, niin hauskoja hahmoja Kunnas on kirjaan luonut ). Pyynikille vetää myös Kari Heiskanen, joka on ohjannut näytelmän. Siinä on mies, joka ei päästä käsistään sekundaa, jolla on näkemys, visio ja taito – sekä ohjaajana että näyttelijänä. Mutta todella haastavan tehtävän edessä hän on luodessaan Haavikon synkästä tekstistä kansaan uppoavan ja viihdyttävän kesäteatteriesityksen.

Ranskalainen katutaiteilija

Mutta Heiskasen nerous tuli todistettua jälleen kerran. Pyynikin Rauta-aika oli parasta kesäteatteria sitten Ryhmiksen ’Taru Sormusten Herrasta ’-esityksen Suomenlinnassa v. 1989. Rauta-ajassa toimi kaikki: näyttelijät heittäytyivät rooleihinsa ja tekivät tarkkaa työtä, puvustus ja musiikki tukivat tarinaa, lavastus oli sopivan pelkistetty, ohjaus ja dramaturgia innovatiivista ja oivaltavaa, jonka lopputuloksena Haavikon synkkä teksti heräsi eloon ja vieläpä tosi hauskasti. Itkin ihastuksesta!

Jason Maverick ottaa kontaktia yleisöönsä

Manselaista ruokakulttuuria

Tampereen teatterikesän ohjelmistossa oli muitakin huikeita esityksiä, joista bongasimme Anna-Mari Kähärän, Marzi Nymanin ja Pertti Sveholmin ’Aina siellä missä en ole’ – Kähärän sävellyksiä Mika Waltarin nuoruuden runoihin Nymanin ja Sveholmin tulkitsemina. Tiivistä tunnelmaa ja nuoren Waltarin paatoksellisuutta!  Anna-Mari Kähärä on voimauttava persoona: lahjakas, optimistinen ja hauska. Hänen esityksistään lähtee aina hyvällä tuulella ja kevein mielin J.

...ja manselaisia jonottamassa ranskalaisia herkkuja

Muita ihania taidenautintoja on ollut tarjolla Pekka Kuusiston mainioilla ’Meidän festivaaleilla’ Järvenpäässä, jossa hän terhakasti rikkoo raja-aitoja taidelajien välillä ja soittaa Sibeliusta kauhtuneessa t-paidassa paljain varpain Minna Tervamäen ja Kaari Martinin  tanssiessa hänen säestyksellään. Suomen taide-elämä tarvitsee lisää pekkakuusistoja ja muita rohkelikkoja, jotka eivät tyydy tavanomaiseen (ja tylsään)!

Hetki ennen konserttia Villa Blomissa

Helsingin Villa Blomissa aivan kaupunginteatterin kupeessa voi kokea sykähdyttäviä hetkiä upeassa huvilassa. Ohjelmisto sisältää klassista musiikkia, kevyttä musiikkia, kuoroja, tanssia, teatteria, runoutta ja keskusteluja, yhteensä yli 90 tapahtumaa. Ja vielä ennättää nauttimaan sillä esitykset jatkuvat lokakuun loppupuolelle asti. Ohjelma löytyy tästä linkistä http://www.ainoacktenhuvila.fi/

Juhannustanssit elokuussa

Viikon verran ihmettelin takapihallemme noussutta sirkustelttaa, joka kuitenkin vaikutti liian pieneltä sirkukselle.  Eilen paljastui, että kyseessä onkin teatteriteltta, sillä ensi-iltansa siinä eilen sai Hannu Salaman legendaarinen Juhannustanssit  Erkki Saarelan ohjaamana ja Taina Westin käsikirjoittamana.  Siispä jälleen teatteriin J.

Kesäidylli Elisaaressa

Jälleen uusi mielenkiintoinen tuttavuus pääkaupunkiseudun luontokohteissa: Elisaari.  Se on yksi Helsingin ulkoilusaarista ja sijaitsee Barösundissa Inkoon saaristossa. Se on tunnettu Suomen suurimpiin kuuluvasta luonnonvaraisesta tammimetsiköstään ja osa saaresta on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi vuonna 1994.

Ilman omaa venettäkin saarelle pääsee näppärästi. Ensin autolla pittoreskia Kuninkaantietä Fagervikin maalaisidyllin halki Barölandetiin, josta lossilla Barösundiin. Sen jälkeen on vielä pieni salmen ylitys, joka hoituu rannassa olevilla Helsingin kaupungin soutuveneillä. Vastarannalla on kioski ja infotoimisto, jossa voi myös hoitaa saunavaraukset saaren kahteen rantasaunaan.

Omalla veneellä tulleille on runsaasti venepaikkoja ja muutenkin retkeilijät on hienosti huomioitu nuotiopaikoin, vessoin ja opastein. Saaressa voi myös telttailla.

Pääosin saari näyttäisi olevan melko luonnonvaraisessa tilassa. Ruovikoituneilla rantaniityillä ja tammihaassa oli ruskeita, mustia ja valkoisia lampaita rouskuttelemassa heinää. Eikä mitä tahansa lampaita, vaan suomenlampaita, jotka kuuluvat lähestulkoon sukupuuttoon kuolemassa olevaan alkuperäisrotuun.

Elisaaren katraassa on parisataa lammasta ja ne tuodaan Elisaareen alkukesästä laiduntamaan ja pidetään niityillä niin kauan kuin syötävää riittää eli pitkälle syksyyn asti. Lampaiden kaverina rantaruovikossa näkyi myös hyvinvoivan näköisiä lehmiä – ja mikäpä niillä siinä meren rannalla märehtiessä.

Saarella on vanhoja maatilan rakennuksia: iso, sata vuotta vanha kartanomainen päärakennus, navetta, pienempiä mökkejä, jotka nyt on vuokrattavissa yöpymiskäyttöön. Saarella kävellessä tuli tunne paluusta lapsuuden kesiin ja mummolan pihatielle. Pientareen kukissa pörräsi mehiläisiä ja perhosia, sirkat pitivät konserttia ja ympärillä tuoksui kesä. Ja paluuta lapsuuden kesien tunnelmaan avitti myös aurinkoinen hellepäivä. Lapsuuden kesäthän olivat yhtä auringon paistetta, eikö J.

Fagervikin kylänraitti

Barösundin koulu



Lossilla yli...



...tai omalla veneellä

Suomenlampaat maisemointitoimissa

"Huh hellettä, onneksi löytyi varjopaikka"

Kuin silloin ennen vanhaan

Sisarusten talo



Pihatie pellon laidassa





Tammien katveessa



Jäämeren tuulia

Utsjoen kirkkotuvat

Juuri ennen Utsjokea on rantatörmällä Mantojärven rannassa sympaattinen rykelmä vanhoja mökkejä. Ne ovat kirkkotupia, joista ensimmäiset on sinne rakennettu jo 1700-luvulla. Aikoinaan kun kirkkomatka näillä seuduilla ja silloisilla ajopeleillä oli kohtuuttoman pitkä, oli hyvä olla yöpymispaikka kirkon välittömässä läheisyydessä. Kirkkotupia rakensivat aikoinaan yksittäiset suvut ja perheet ja ne ovat olleet käytössä aina 1940-luvun puoleenväliin. Nyt tuvat ovat auki yleisölle ja yhdessä niistä toimii kahvila, josta saa ihania vohveleita J.

Lohimiehen kamppeet

Mitä lähemmäksi Nuorgamia päästiin sitä enemmän Tenojoessa seisoi kalastajia lohia narraamassa. Lohen kalastus on ilmiselvästi se juttu, miksi tänne kolkkaan Suomea tullaan. Tarjolla on kalastussafareita ja kaikkea lohenpyyntiin liittyvää. Ja kun aurinko ei yölläkään laske, miehiä seisoo joessa ympäri vuorokauden!

Torhopin seutua Norjassa

Nuorgamista ei ole pitkä matka Jäämeren rannalle. Näin kesähelteillä teki hyvää käydä virkistäytymässä Pohjoisnavalta puhaltavissa merituulissa Tenovuonon ja Varanginvuonon rannoilla Norjan puolella. Maisema rannalla on karuakin karumpi ja ihailen kyllä suuresti niitä urhoollisia, jotka läpi vuoden niissä arktisissa olosuhteissa elävät, kaukana kaikesta. Rannikolla Norjan puolella oli kuitenkin yllättävän paljon asutusta ja kalastajakyliä.

Tenovuono kohti Jäämerta

Varangin vuonon rannalla Norjassa on erikoinen pieni kalastajakylä nimeltään Pykeija. Se on yksi harvoista Etelä-Varangin kylistä, joita ei poltettu maan tasalle 2. maailmansodan aikaan. Kylän rakennustyyli poikkeaa selvästi alueen muista kylistä ja se olikin piristävän näköinen rykelmä muuten melko karussa kalliomaastossa.

Pykeija

 Pykeijaan muutti aikoinaan 1800-luvulla suomalaisia ja osa asukkaista puhuu edelleenkin vanhaa suomen kieltä, kveeniä. Ainakin kylän infopisteessä asioidessamme saimme palvelua suomeksi ja paikallista kahvilaa pyörittää hyvin suomea puhuva Hämeenlinnassa vakituisemmin asuva virolaissyntyinen mies.



Kalastaja-aluksia Pykeijan edustalla



Yötöntä yötä tultiin Lappiin ihailemaan ja keskiyön aurinko onkin ollut aika häkellyttävä kokemus. Yöllisestä valon määrästä huolimatta unettomuudesta ei ole tarvinnut kärsiä, siitä on pitänyt huolen reipas ulkoilmaelämä ja luonnossa liikkuminen. Patikoimiseen ja pidempäänkin vaeltamiseen täältä löytyy kyllä upeita seutuja ja palvelut pelaa. Autiotupia, eräkämppiä, laavuja ja nuotiokatoksia on tunturissa runsaasti tarjolla niitä tarvitseville. Luonto on yllättävänkin monimuotoista Itä-Lapin metsäisistä erämaista pohjoisimman Lapin avoimiin suo- ja tunturinäkymiin.
Ja ne pelätyt hyttyset – niistä ei ole ollut minkäänlaista riesaa, niitä kun ei Sallan jälkeen ole näkynyt J.

Keskiyön aurinko Tenojoella Nuorgamissa

Pohjoista muotoilua ja tunturielämyksiä Saariselällä

Matka jatkui Itä-Lapin maisemista kohti pohjoista. Luonto muuttui pikkuhiljaa karummaksi. Pohjoisen kaupungit ja taajamat ovat melko surullista nähtävää. Kaikki vanha ja kaunis on tuhoutunut joko sodan aikana tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kunnanisät ovat 60-luvun villeinä vuosina päättäneet modernisoida kylän raittia ja raivata tilaa uudelle.

Matkan varrella sijaitseva Kemijärvi ei tee tästä poikkeusta. Ja työttömyyden runtelemaksikin se on viime vuosina joutunut. Nyt kaupunki tosin elää uutta kukoistustaan, eikä vähiten Kari Väänäsen ja ’Taivaan tulien’ tuoman julkisuuden ansiosta. Sarjan kuvauspaikoille järjestetään jos jonkinlaista teemaretkeä ja tutustumismatkaa maitse ja vesitse. Kaupungin tori vaikutti hyvinkin eläväiseltä paikalta: käynnissä oli mm. kansainväliset puunveistokisat, jonka valmistuvia tuotoksia oli yleisön ihasteltavana.

Pelkosenniemen suuri mies

Muotoilun kukkasia sai matkan varrella muuallakin ihastella. Pelkosenniemihän on tunnettu menestyneistä muusikoistaan, tai ainakin yhdestä. Hänen kunniakseen onkin sitten suomalaiskansalliseen tyyliin nimetty kokonainen tori ja rakennettu vielä patsaskin paremmaksi vakuudeksi. Ja tottahan Andy McCoy on patsaansa ansainnut J.

Design-pysäkki Lapin malliin

 Täällä pohjoisessa osataan myös linja-autokatosten muotoilu. Tuloksena on käytännöllinen ja kaunis katos, jonka alla on hyvä odotella (kovin harvaan kulkevaa) bussia. Ehkäpä tästä löytyisi ideaa myös Helsingin design-pysäkiksi Hakaniemeen?  Ainakin kustannuksiltaan edullisempi ja materiaaleiltaan ekologisempi vaihtoehto se olisi.

Sodankylän vanha kirkko

Sodankylästä löytyi todellinen helmi, sodan hävityksestä selvinnyt vanha puukirkko. Vastaavanlaisia ei Suomessa todennäköisesti muita ole. Kyseessä lienee Suomen vanhin puukirkko, vuodelta 1689. 

Näkymiä Iisakkipäältä

Saariselkä on yksinäinen saareke keskellä tunturiylänköä. Tiivisti rakennetun ’kylän’ ympärillä ei ole kuin erämaata. Sopii meille, koska patikointi on pääosassa myös täällä. Alueen majoitustarjonta muodostuu muutamasta hotellista ja suuresta määrästä hulppeita kelohonkamökkejä, jotka tosin nyt sesongin ulkopuolella ovat pääsääntöisesti tyhjillään. Ja lisää ollaan rakentamassa vaikka kysyntä on ollut jo muutaman vuoden selvässä laskussa. Jotenkin toivoisi, että alue säilytettäisiin mahdollisimman luonnonvaraisena ja pienimuotoisena, sillä upea erämaaluonto on varmasti monelle se syy tulla tänne.

Kiilopään rinteitä

’Huiputettavia’ tuntureita lähietäisyydellä ovat Kaunispää, Iisakkipää ja Kiilopää. Kaikilla näillä ollaan patikoitu pidempiä ja lyhyempiä lenkkejä. Kiilopään rinteillä ja Luulammen reitillä pääsi parhaaseen erämaatunnelmaan, sillä näkymät joka suuntaan olivat yhtä kumpuilevaa ylänköä. Kiilopäällä tarjoutui hieno tilaisuus käydä tuntien patikan jälkeen ihka oikeassa perinteisessä savusaunassa ja pulahtaa löylyjen välissä viileävetiseen tunturipuroon.

Tunturipuro Kiilopäällä

Savusauna tunturissa

Saariselän alueella on luontonähtävyyksien lisäksi valtava määrä alueen historiasta kertovia kohteita. Olihan alue aikoinaan sotatantereena ja siltä ajalta on jäljellä monia sotamuistomerkkejä. Kultakuumeen ajoista muistuttavat monet kaivosten jäännökset ja savottaelämästä vielä osittain pystyssä olevat savottakämpät. Tutkittavaa riittäisi viikoiksi!