Kesäteatteria ja muuta sielun ravintoa

Kesäteatteri on aivan oma teatterin lajinsa, josta pitää osata nauttia oikealla asenteella. Varsinkin jos muun osan vuotta näytelmävalinnoissaan suosii musikaalien ja kevyiden komedioiden  sijaan jotain hieman syvällisempää ja puhuttelevampaa. Kesäteatteriesitys on kokonaisvaltainen elämys, jossa ympäristöllä, säällä ja kanssakatsojilla on suuri merkitys. Parempi on varautua myös komediaan, sillä kesällä ihmiset harvoin haluavat nähdä mitään kovin synkkää. Ja mielellään perinteiseen suomalaiskansalliseen komediaan, jossa humalaisilla ja alapään huumorilla on oma osansa. Usein esityksissä näyttämökerholaisten ja –harrastajien innokkuus ja tekemisen riemu peittävät alleen pienet puutteet näyttämöllisessä ilmaisussa. Tahaton komedia on usein sitä hauskinta sorttia. Aurinkoisena kesäiltana kauniilla paikalla veden ääressä katsoo melkein mitä vaan ja kokemus on aina yhtä miellyttävä. Ja tämän voin sanoa pitkästä kokemuksesta: teatteria eri muodoissaan ja eri maissa on tullut seurattua ja teatterifestivaaleilla kierrettyä jo neljännesvuosisata (!) ja harvoin jos koskaan on eteen tullut esitystä joka ei jollakin tasolla olisi sykähdyttänyt.

Möhkön maisemissa

Suomen suvessa kesäteatteriesityksissä on mistä valita. Ehdoton ’must’ on kuitenkin Möhkö. Möhkö on Suomen itäisin kylä ja sijaitsee tosi lähellä Venäjän rajaa. Miksi Möhkö? No siksi, että Ilomantsin näyttämökerho on jo vuosikausia esittänyt Möhkön ruukin alueella sijaitsevassa kesäteatterissa yleisö- ja arvostelumenestyksen saavuttaneita näytelmiä mm. seudun historiasta. Viime vuoden murhamysteeri ’Kyllä kylä tietää’ oli Twin Peaksia möhköläisittäin ja sitä edeltävän vuoden Möhkö-trilogian päätösosa oli kunnianhimoinen tuotanto sekin. Ja paikkoina Möhkön ruukki, kesäteatteri ja savottakahvila Möhkön Manta ovat nähtävyyksiä jo sellaisenaan. Tämän kesän produktio ’Pietari Toropaisen pilvilinna’ oli toki ehtaa kesäteatteria, muttei yltänyt aivan samaan kuin edellisten vuosien esitykset. Osaksi siihen varmasti vaikutti kohdeyleisö huomioon ottaen melko erikoinen teema, jossa pohdittiin voiko taivaspaikan ostaa 17 miljoonalla.

Sipoon kesäteatterin esitykseen valmistauduin kunnolla jo etukäteen. Kaivoin hyllystä pölyttyneen 80-luvulla Lontoosta Charing Cross Roadin kirjakaupasta hankitun vuoden 1926 painoksen ’Complete Works of William Shakespeare’ ja lukaisin muistin virkistämiseksi noin v. 1590 kirjoitetun näytelmän ’A Midsummer Night’s Dream’, Kesäyön unelma.

Sadun lumoa Sipoossa

Onhan se kiehtovaa, että vuosisatoja sitten kirjoitettu teksti ja sen huumori puhuttelee yhä tänäkin päivänä vaikka maailma ympärillä on aivan toinen.  Ihailtavan innovatiivisesti Sipoon teatteriporukka oli saanut loihdittua Shakespearen satumaailman Söderkullan kartanon maisemiin.

Kertausta vaati myös Pyynikin kesäteatterin tämänkesäinen näytelmä Rauta-aika. Hataria muistikuvia Kalle Holmbergin 1980-luvulla televisioon ohjaamasta moniosaisesta ja jähmeän hitaasta sarjasta toki oli, mutta Haavikon alkuperäisteosta en ollut aiemmin lukenut. Lisäapua tarinaan syventymisessä tarjosi Mauri Kunnaksen iki-ihana Koirien Kalevala (joskin aikani kului enemmänkin kuvien katseluun, niin hauskoja hahmoja Kunnas on kirjaan luonut ). Pyynikille vetää myös Kari Heiskanen, joka on ohjannut näytelmän. Siinä on mies, joka ei päästä käsistään sekundaa, jolla on näkemys, visio ja taito – sekä ohjaajana että näyttelijänä. Mutta todella haastavan tehtävän edessä hän on luodessaan Haavikon synkästä tekstistä kansaan uppoavan ja viihdyttävän kesäteatteriesityksen.

Ranskalainen katutaiteilija

Mutta Heiskasen nerous tuli todistettua jälleen kerran. Pyynikin Rauta-aika oli parasta kesäteatteria sitten Ryhmiksen ’Taru Sormusten Herrasta ’-esityksen Suomenlinnassa v. 1989. Rauta-ajassa toimi kaikki: näyttelijät heittäytyivät rooleihinsa ja tekivät tarkkaa työtä, puvustus ja musiikki tukivat tarinaa, lavastus oli sopivan pelkistetty, ohjaus ja dramaturgia innovatiivista ja oivaltavaa, jonka lopputuloksena Haavikon synkkä teksti heräsi eloon ja vieläpä tosi hauskasti. Itkin ihastuksesta!

Jason Maverick ottaa kontaktia yleisöönsä

Manselaista ruokakulttuuria

Tampereen teatterikesän ohjelmistossa oli muitakin huikeita esityksiä, joista bongasimme Anna-Mari Kähärän, Marzi Nymanin ja Pertti Sveholmin ’Aina siellä missä en ole’ – Kähärän sävellyksiä Mika Waltarin nuoruuden runoihin Nymanin ja Sveholmin tulkitsemina. Tiivistä tunnelmaa ja nuoren Waltarin paatoksellisuutta!  Anna-Mari Kähärä on voimauttava persoona: lahjakas, optimistinen ja hauska. Hänen esityksistään lähtee aina hyvällä tuulella ja kevein mielin J.

...ja manselaisia jonottamassa ranskalaisia herkkuja

Muita ihania taidenautintoja on ollut tarjolla Pekka Kuusiston mainioilla ’Meidän festivaaleilla’ Järvenpäässä, jossa hän terhakasti rikkoo raja-aitoja taidelajien välillä ja soittaa Sibeliusta kauhtuneessa t-paidassa paljain varpain Minna Tervamäen ja Kaari Martinin  tanssiessa hänen säestyksellään. Suomen taide-elämä tarvitsee lisää pekkakuusistoja ja muita rohkelikkoja, jotka eivät tyydy tavanomaiseen (ja tylsään)!

Hetki ennen konserttia Villa Blomissa

Helsingin Villa Blomissa aivan kaupunginteatterin kupeessa voi kokea sykähdyttäviä hetkiä upeassa huvilassa. Ohjelmisto sisältää klassista musiikkia, kevyttä musiikkia, kuoroja, tanssia, teatteria, runoutta ja keskusteluja, yhteensä yli 90 tapahtumaa. Ja vielä ennättää nauttimaan sillä esitykset jatkuvat lokakuun loppupuolelle asti. Ohjelma löytyy tästä linkistä http://www.ainoacktenhuvila.fi/

Juhannustanssit elokuussa

Viikon verran ihmettelin takapihallemme noussutta sirkustelttaa, joka kuitenkin vaikutti liian pieneltä sirkukselle.  Eilen paljastui, että kyseessä onkin teatteriteltta, sillä ensi-iltansa siinä eilen sai Hannu Salaman legendaarinen Juhannustanssit  Erkki Saarelan ohjaamana ja Taina Westin käsikirjoittamana.  Siispä jälleen teatteriin J.

Kesäidylli Elisaaressa

Jälleen uusi mielenkiintoinen tuttavuus pääkaupunkiseudun luontokohteissa: Elisaari.  Se on yksi Helsingin ulkoilusaarista ja sijaitsee Barösundissa Inkoon saaristossa. Se on tunnettu Suomen suurimpiin kuuluvasta luonnonvaraisesta tammimetsiköstään ja osa saaresta on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi vuonna 1994.

Ilman omaa venettäkin saarelle pääsee näppärästi. Ensin autolla pittoreskia Kuninkaantietä Fagervikin maalaisidyllin halki Barölandetiin, josta lossilla Barösundiin. Sen jälkeen on vielä pieni salmen ylitys, joka hoituu rannassa olevilla Helsingin kaupungin soutuveneillä. Vastarannalla on kioski ja infotoimisto, jossa voi myös hoitaa saunavaraukset saaren kahteen rantasaunaan.

Omalla veneellä tulleille on runsaasti venepaikkoja ja muutenkin retkeilijät on hienosti huomioitu nuotiopaikoin, vessoin ja opastein. Saaressa voi myös telttailla.

Pääosin saari näyttäisi olevan melko luonnonvaraisessa tilassa. Ruovikoituneilla rantaniityillä ja tammihaassa oli ruskeita, mustia ja valkoisia lampaita rouskuttelemassa heinää. Eikä mitä tahansa lampaita, vaan suomenlampaita, jotka kuuluvat lähestulkoon sukupuuttoon kuolemassa olevaan alkuperäisrotuun.

Elisaaren katraassa on parisataa lammasta ja ne tuodaan Elisaareen alkukesästä laiduntamaan ja pidetään niityillä niin kauan kuin syötävää riittää eli pitkälle syksyyn asti. Lampaiden kaverina rantaruovikossa näkyi myös hyvinvoivan näköisiä lehmiä – ja mikäpä niillä siinä meren rannalla märehtiessä.

Saarella on vanhoja maatilan rakennuksia: iso, sata vuotta vanha kartanomainen päärakennus, navetta, pienempiä mökkejä, jotka nyt on vuokrattavissa yöpymiskäyttöön. Saarella kävellessä tuli tunne paluusta lapsuuden kesiin ja mummolan pihatielle. Pientareen kukissa pörräsi mehiläisiä ja perhosia, sirkat pitivät konserttia ja ympärillä tuoksui kesä. Ja paluuta lapsuuden kesien tunnelmaan avitti myös aurinkoinen hellepäivä. Lapsuuden kesäthän olivat yhtä auringon paistetta, eikö J.

Fagervikin kylänraitti

Barösundin koulu



Lossilla yli...



...tai omalla veneellä

Suomenlampaat maisemointitoimissa

"Huh hellettä, onneksi löytyi varjopaikka"

Kuin silloin ennen vanhaan

Sisarusten talo



Pihatie pellon laidassa





Tammien katveessa



Jäämeren tuulia

Utsjoen kirkkotuvat

Juuri ennen Utsjokea on rantatörmällä Mantojärven rannassa sympaattinen rykelmä vanhoja mökkejä. Ne ovat kirkkotupia, joista ensimmäiset on sinne rakennettu jo 1700-luvulla. Aikoinaan kun kirkkomatka näillä seuduilla ja silloisilla ajopeleillä oli kohtuuttoman pitkä, oli hyvä olla yöpymispaikka kirkon välittömässä läheisyydessä. Kirkkotupia rakensivat aikoinaan yksittäiset suvut ja perheet ja ne ovat olleet käytössä aina 1940-luvun puoleenväliin. Nyt tuvat ovat auki yleisölle ja yhdessä niistä toimii kahvila, josta saa ihania vohveleita J.

Lohimiehen kamppeet

Mitä lähemmäksi Nuorgamia päästiin sitä enemmän Tenojoessa seisoi kalastajia lohia narraamassa. Lohen kalastus on ilmiselvästi se juttu, miksi tänne kolkkaan Suomea tullaan. Tarjolla on kalastussafareita ja kaikkea lohenpyyntiin liittyvää. Ja kun aurinko ei yölläkään laske, miehiä seisoo joessa ympäri vuorokauden!

Torhopin seutua Norjassa

Nuorgamista ei ole pitkä matka Jäämeren rannalle. Näin kesähelteillä teki hyvää käydä virkistäytymässä Pohjoisnavalta puhaltavissa merituulissa Tenovuonon ja Varanginvuonon rannoilla Norjan puolella. Maisema rannalla on karuakin karumpi ja ihailen kyllä suuresti niitä urhoollisia, jotka läpi vuoden niissä arktisissa olosuhteissa elävät, kaukana kaikesta. Rannikolla Norjan puolella oli kuitenkin yllättävän paljon asutusta ja kalastajakyliä.

Tenovuono kohti Jäämerta

Varangin vuonon rannalla Norjassa on erikoinen pieni kalastajakylä nimeltään Pykeija. Se on yksi harvoista Etelä-Varangin kylistä, joita ei poltettu maan tasalle 2. maailmansodan aikaan. Kylän rakennustyyli poikkeaa selvästi alueen muista kylistä ja se olikin piristävän näköinen rykelmä muuten melko karussa kalliomaastossa.

Pykeija

 Pykeijaan muutti aikoinaan 1800-luvulla suomalaisia ja osa asukkaista puhuu edelleenkin vanhaa suomen kieltä, kveeniä. Ainakin kylän infopisteessä asioidessamme saimme palvelua suomeksi ja paikallista kahvilaa pyörittää hyvin suomea puhuva Hämeenlinnassa vakituisemmin asuva virolaissyntyinen mies.



Kalastaja-aluksia Pykeijan edustalla



Yötöntä yötä tultiin Lappiin ihailemaan ja keskiyön aurinko onkin ollut aika häkellyttävä kokemus. Yöllisestä valon määrästä huolimatta unettomuudesta ei ole tarvinnut kärsiä, siitä on pitänyt huolen reipas ulkoilmaelämä ja luonnossa liikkuminen. Patikoimiseen ja pidempäänkin vaeltamiseen täältä löytyy kyllä upeita seutuja ja palvelut pelaa. Autiotupia, eräkämppiä, laavuja ja nuotiokatoksia on tunturissa runsaasti tarjolla niitä tarvitseville. Luonto on yllättävänkin monimuotoista Itä-Lapin metsäisistä erämaista pohjoisimman Lapin avoimiin suo- ja tunturinäkymiin.
Ja ne pelätyt hyttyset – niistä ei ole ollut minkäänlaista riesaa, niitä kun ei Sallan jälkeen ole näkynyt J.

Keskiyön aurinko Tenojoella Nuorgamissa

Pohjoista muotoilua ja tunturielämyksiä Saariselällä

Matka jatkui Itä-Lapin maisemista kohti pohjoista. Luonto muuttui pikkuhiljaa karummaksi. Pohjoisen kaupungit ja taajamat ovat melko surullista nähtävää. Kaikki vanha ja kaunis on tuhoutunut joko sodan aikana tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kunnanisät ovat 60-luvun villeinä vuosina päättäneet modernisoida kylän raittia ja raivata tilaa uudelle.

Matkan varrella sijaitseva Kemijärvi ei tee tästä poikkeusta. Ja työttömyyden runtelemaksikin se on viime vuosina joutunut. Nyt kaupunki tosin elää uutta kukoistustaan, eikä vähiten Kari Väänäsen ja ’Taivaan tulien’ tuoman julkisuuden ansiosta. Sarjan kuvauspaikoille järjestetään jos jonkinlaista teemaretkeä ja tutustumismatkaa maitse ja vesitse. Kaupungin tori vaikutti hyvinkin eläväiseltä paikalta: käynnissä oli mm. kansainväliset puunveistokisat, jonka valmistuvia tuotoksia oli yleisön ihasteltavana.

Pelkosenniemen suuri mies

Muotoilun kukkasia sai matkan varrella muuallakin ihastella. Pelkosenniemihän on tunnettu menestyneistä muusikoistaan, tai ainakin yhdestä. Hänen kunniakseen onkin sitten suomalaiskansalliseen tyyliin nimetty kokonainen tori ja rakennettu vielä patsaskin paremmaksi vakuudeksi. Ja tottahan Andy McCoy on patsaansa ansainnut J.

Design-pysäkki Lapin malliin

 Täällä pohjoisessa osataan myös linja-autokatosten muotoilu. Tuloksena on käytännöllinen ja kaunis katos, jonka alla on hyvä odotella (kovin harvaan kulkevaa) bussia. Ehkäpä tästä löytyisi ideaa myös Helsingin design-pysäkiksi Hakaniemeen?  Ainakin kustannuksiltaan edullisempi ja materiaaleiltaan ekologisempi vaihtoehto se olisi.

Sodankylän vanha kirkko

Sodankylästä löytyi todellinen helmi, sodan hävityksestä selvinnyt vanha puukirkko. Vastaavanlaisia ei Suomessa todennäköisesti muita ole. Kyseessä lienee Suomen vanhin puukirkko, vuodelta 1689. 

Näkymiä Iisakkipäältä

Saariselkä on yksinäinen saareke keskellä tunturiylänköä. Tiivisti rakennetun ’kylän’ ympärillä ei ole kuin erämaata. Sopii meille, koska patikointi on pääosassa myös täällä. Alueen majoitustarjonta muodostuu muutamasta hotellista ja suuresta määrästä hulppeita kelohonkamökkejä, jotka tosin nyt sesongin ulkopuolella ovat pääsääntöisesti tyhjillään. Ja lisää ollaan rakentamassa vaikka kysyntä on ollut jo muutaman vuoden selvässä laskussa. Jotenkin toivoisi, että alue säilytettäisiin mahdollisimman luonnonvaraisena ja pienimuotoisena, sillä upea erämaaluonto on varmasti monelle se syy tulla tänne.

Kiilopään rinteitä

’Huiputettavia’ tuntureita lähietäisyydellä ovat Kaunispää, Iisakkipää ja Kiilopää. Kaikilla näillä ollaan patikoitu pidempiä ja lyhyempiä lenkkejä. Kiilopään rinteillä ja Luulammen reitillä pääsi parhaaseen erämaatunnelmaan, sillä näkymät joka suuntaan olivat yhtä kumpuilevaa ylänköä. Kiilopäällä tarjoutui hieno tilaisuus käydä tuntien patikan jälkeen ihka oikeassa perinteisessä savusaunassa ja pulahtaa löylyjen välissä viileävetiseen tunturipuroon.

Tunturipuro Kiilopäällä

Savusauna tunturissa

Saariselän alueella on luontonähtävyyksien lisäksi valtava määrä alueen historiasta kertovia kohteita. Olihan alue aikoinaan sotatantereena ja siltä ajalta on jäljellä monia sotamuistomerkkejä. Kultakuumeen ajoista muistuttavat monet kaivosten jäännökset ja savottaelämästä vielä osittain pystyssä olevat savottakämpät. Tutkittavaa riittäisi viikoiksi! 

Matkalla yöttömään yöhön

Pieni Karhunkierros ja muita polkuja

'Hiljainen kansa' Suomussalmella

Lappi kesällä – hmm, entäs ne hyttyset? Päätimme lähteä ottamaan selvää, mitä Suomen Lapilla on tarjottavana kesäaikaan kun se on tullut tutuksi lähinnä talven hiihto- ja laskettelukohteena. Ja onhan se oikein ja kohtuullista tutustua myös kotimaan tarjontaan kun on alkuvuoden patikoinut maapallon toisella puolella maailman upeimmissa maisemissa Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. En ole kuitenkaan asettanut liian suuria odotuksia Lapin suhteen, ettei tule pettymyksiä. Avoimen uteliain mielin siis lähdettiin liikkeelle, hyttysten varalle hyvin varustautuneina!

Mielikuvien Lappi alkoi jo Suomussalmen korkeudella kun tiellä tungeksi poroja, joita ohi pyrkivät autot eivät tuntuneet lainkaan hetkauttavan. Ja poroja riitti jatkossakin matkalla Sotkamosta Kuusamon kautta kohti Sallaa, jossa oli tarkoitus tehdä Pieni Karhunkierros ja tutustua Oulangan kansallispuistoon.

Myllykosken entinen mylly

Pieni Karhunkierros (12 km) on varsinaisen Karhunkierroksen (85 km) pikkuveli. Molemmat reitit sijoittuvat Oulangan kansallispuistoon Kuusamon ja Sallan alueella. Pieni Karhunkierros houkutteli siksi, että reitti vaikutti oppaiden mukaan monipuoliselta ja maastoltaan vaihtelevalta.

Ja sitä se kyllä olikin. Aina ei todellakaan tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan vaan jylhiä maisemia löytyy ihan kotimaastakin. Reitti seuraili vuolaana virtaavaa Kitkajokea ja matkalle mahtui koskia, könkäitä, kangasmetsiä, jyrkänteitä, rotkolaaksoja, lampia ja suoalueita. Eksymisen vaaraa ei ollut, sillä polku oli erittäin hyvin merkitty ja opastauluja löytyi säännöllisin välimatkoin.

Lisäksi matkan tekoa helpottamaan oli rakennettu portaikkoja, riippusiltoja ja pitkospuita, jopa liiallisuuksiin asti. Kun luonnossa liikkuu pitää olla varautunut myös vaikeakulkuiseen maastoon. Autiotupia, laavuja ja nuotiopaikkoja oli myös yllin kyllin.

Luontoon lähtemisen kynnys oli tehty matalaksi ja se näkyi väenpaljoutena polulla. Liikkeellä oli lapsiperheitä, pariskuntia, nuorisoa, koiran ulkoiluttajia ja tatuoituja hevimiehiä mustissaan. Ehkä myös aurinkoinen hellesää oli innostanut ihmisiä polulle. Mukavaahan se, kun luontoliikunta kasvattaa suosiotaan ja ihmiset viihtyvät muuallakin kuin juhannuksen jälkeisissä alennusmyynneissä J.

Itse olin vaikuttunut alueen soista ja soistuneista lammista. Suot ovat aina olleet minulle salaperäinen ja pelottava osa luontoa. Lapsena oli ehdoton kielto mennä kodin lähettyvillä olleelle Maunussuolle. Kieltoa uhmattiin vain talvella kun suo oli jäässä ja tarjosi hyvän kentän luistella ja pelata jääkiekkoa kavereiden kanssa. Muuten olen elämäni aikana kiertänyt suot kaukaa, niin syvään juurtunut on ollut pelkoni niitä kohtaan. Oulangan kansallispuistossa kirkkaassa auringonpaisteessa ja turvallisesti pitkospuiden päällä saattoi tutkailla suomaisemia ja –kasveja pelkoa tuntematta.

Oulangan kanjoni

Seuraavana päivänä jatkoimme kierrosta Oulangan kansallispuistossa. Tällä kertaa seurailimme Oulankajokea ja kävimme tutustumassa  Oulangan kanjoniin. Nyt jo hieman tunsikin liikkuvansa erämaassa: palveluita ei ollut tarjolla Karhunkierroksen malliin ja mäkiä sai nousta ilman maastoon rakennettuja rappusia. Karhutkin pysyivät loitolla kun vyötäisillä kilkatti pelastusliivin hiilidioksidipatruunan puolikkaasta tuunattu karhunkello J.

Kirkasvetinenlampi





Kuopio tanssi ja soi

Suomen suvi on läkähdyttävyyteen asti täynnä tapahtumia ja kulttuuririentoja laidasta laitaan. Ja pitkästä aikaa on jälleen mahdollista nauttia tarjonnasta, kun kesälomaa on enemmän kuin ne perinteiset 20 päivää, joista pitäisi nipistää aikaa mökkeilyyn, veneilyyn, matkailuun ja ihaniin kesätapahtumiin. Itse asiassa nyt on koko kesä aikaa tehdä ihan mitä mieli tekee (melkein kuin silloin ennen opettajana J).

Yksi ehdottomista kesäkohteista on Kuopio juhannuksenalusviikolla. Silloin nimittäin Kuopio tanssii ja soi, jo vuodesta 1970! Itse innostuin aikoinaan tapahtumasta Jorma Uotisen aloitettua festivaalien taiteellisena johtajana. Sen jälkeen festarit ovatkin olleet ”täyttä törinää”,  Jormaa lainatakseni. Kotimaisia ja kansainvälisiä huippuryhmiä on riittänyt, kiitos Uotisen laajojen verkostojen ja yhteistyötahojen. Festivaalien ohjelma on ollut yleensä mielenkiintoinen ja rohkea, rajojakin rikkova. Festivaalit ovat muotoutuneet tanssikesän kohokohdaksi ja paikalle kokoontuu yleensä suuri joukko tanssin ammattilaisia, harrastajia ja meitä nykytanssia aktiivisesti seuraavia tanssin ystäviä. Ja mikä parasta: festivaalit ovat aidosti koko kansan tapahtuma. Tanssi tuodaan toreille ja kaduille ja ilmaisia esityksiä on tarjolla päivittäin. On myös luentoja, tanssikursseja kaiken ikäisille ja tasoisille, tanssioppilaitosten esityksiä, kehonhuoltoa, festariklubi jne. Uotinen itse näkyy ja kuuluu kaupungilla, samoin ’äijäbaletin’ uranuurtaja Sami Saikkonen, joka omalla rennolla tyylillään juonsi mm. Satamatori tanssii ja soi –esitykset.

'Hubbub', Cedar Lake Contemporary Ballet

Tänä vuonna teemana oli erityisesti Aasian ja Amerikan tanssi. Ohjelmistossa oli ilahduttava määrä hieman eksoottisempaa tarjontaa ja tummia esiintyjiä sekä Afrikasta että Pohjois-Amerikasta. Runsaasta tarjonnasta olin ehkä hieman onnekkaastikin sattunut valitsemaan juuri sen huikaisevimman tanssiryhmän esityksen: Cedar Lake Contemporary Ballet (www.cedarlakedance.com). Kolmen erityyppisen eurooppalaisen koreografin esitykset tulkittiin kyllä sellaisella ammattitaidolla ja vahvalla ilmaisulla että harvoin näkee vastaavaa. Ryhmä sai ansaitusti raikuvat aplodit seisomaan nousseelta yleisöltä.

Sami Saikkonen ja tuleva showtanssitähti

Kotimaisen tanssin puolella ilahduttava uusi tuttavuus oli Sami Saikkosen johtama Pieni Suomalainen Balettiseurue.  Ryhmä koostuu nuorista tanssijoista, jotka tulkitsivat kolmen koreografin (Jouka Valkama, Jorma Uotinen ja Ulpu Puhakka) teokset, jos nyt ei aivan teknisesti napakymppinä niin ainakin innolla ja antaumuksella. Hyvä, että vastaavia ryhmiä syntyy, sillä tanssijoiden työllisyystilanne on tunnetusti surkea, mikäli ei satu kuulumaan siihen harvalukuiseen joukkoon, jolla on vakiokiinnitys johonkin tanssiryhmään. 

Pikkuballerinat Kuopion sateessa

Sateisesta säästä huolimatta Satamatorin aamupäivän esityksiin oli kokoontunut suuri joukko kaikenikäistä väkeä seuraamaan paikallisten tanssi- ja musiikkiryhmien esityksiä. Melko liikuttavia olivat ne pikkuballerinat, jotka ohuissa hörhelöpuvuissaan hytisivät lavan reunalla sateessa odottamassa omaa vuoroaan. Onneksi esiintymislava sentään oli katettu.

Vauhtia riitti myös isompien esityksessä

Kuopion matkustajasatamassa oli muutakin ihmeteltävää kuin hienot tanssiesitykset. Vierasvenesatamassa oli Ilmari-niminen alus, jolla onkin mielenkiintoinen historia. Se on aikoinaan ollut merenmittausalus, jota on käytetty 1980-luvulla Itämeren alueen merikarttojen tekemiseen. Erinäisten vaiheiden kautta silloisista tehtävistään ’eläkkeelle’ jäänyt alus päätyi nykyiselle omistajalleen, joka on sitä vuodesta 2005 alkaen muokannut nykyiseen muotoonsa. Se on vaatinut hyvää suunnittelutaitoa, kekseliäisyyttä, luovuutta ja teknistä osaamista, sillä kaikki on tehty itse ja vieläpä melkein yksinomaan kierrätysmateriaalista.  Laivaa ei samaksi tunnistaisi, niin paljon se on ulkonäöltään ja toiminnoiltaan muuttunut alkuperäisestä. Nykyisin se on luksusvene, jossa on kaksi makuuhuonetta, hyvin varusteltu keittiö, keskiosan avara ja valoisa ’lounge’, aurinkokansi ja toisen makuuhuoneen yhteydessä pikkuruinen sauna! Näissä hienoissa puitteissa saimme nautiskella tanssiesitysten lomassa kuohuviiniä ja iltapalaa J.

Ilmari ennen tuunausta...

... ja nykyisessä olomuodossaan