Matkalla yöttömään yöhön

Pieni Karhunkierros ja muita polkuja

'Hiljainen kansa' Suomussalmella

Lappi kesällä – hmm, entäs ne hyttyset? Päätimme lähteä ottamaan selvää, mitä Suomen Lapilla on tarjottavana kesäaikaan kun se on tullut tutuksi lähinnä talven hiihto- ja laskettelukohteena. Ja onhan se oikein ja kohtuullista tutustua myös kotimaan tarjontaan kun on alkuvuoden patikoinut maapallon toisella puolella maailman upeimmissa maisemissa Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. En ole kuitenkaan asettanut liian suuria odotuksia Lapin suhteen, ettei tule pettymyksiä. Avoimen uteliain mielin siis lähdettiin liikkeelle, hyttysten varalle hyvin varustautuneina!

Mielikuvien Lappi alkoi jo Suomussalmen korkeudella kun tiellä tungeksi poroja, joita ohi pyrkivät autot eivät tuntuneet lainkaan hetkauttavan. Ja poroja riitti jatkossakin matkalla Sotkamosta Kuusamon kautta kohti Sallaa, jossa oli tarkoitus tehdä Pieni Karhunkierros ja tutustua Oulangan kansallispuistoon.

Myllykosken entinen mylly

Pieni Karhunkierros (12 km) on varsinaisen Karhunkierroksen (85 km) pikkuveli. Molemmat reitit sijoittuvat Oulangan kansallispuistoon Kuusamon ja Sallan alueella. Pieni Karhunkierros houkutteli siksi, että reitti vaikutti oppaiden mukaan monipuoliselta ja maastoltaan vaihtelevalta.

Ja sitä se kyllä olikin. Aina ei todellakaan tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan vaan jylhiä maisemia löytyy ihan kotimaastakin. Reitti seuraili vuolaana virtaavaa Kitkajokea ja matkalle mahtui koskia, könkäitä, kangasmetsiä, jyrkänteitä, rotkolaaksoja, lampia ja suoalueita. Eksymisen vaaraa ei ollut, sillä polku oli erittäin hyvin merkitty ja opastauluja löytyi säännöllisin välimatkoin.

Lisäksi matkan tekoa helpottamaan oli rakennettu portaikkoja, riippusiltoja ja pitkospuita, jopa liiallisuuksiin asti. Kun luonnossa liikkuu pitää olla varautunut myös vaikeakulkuiseen maastoon. Autiotupia, laavuja ja nuotiopaikkoja oli myös yllin kyllin.

Luontoon lähtemisen kynnys oli tehty matalaksi ja se näkyi väenpaljoutena polulla. Liikkeellä oli lapsiperheitä, pariskuntia, nuorisoa, koiran ulkoiluttajia ja tatuoituja hevimiehiä mustissaan. Ehkä myös aurinkoinen hellesää oli innostanut ihmisiä polulle. Mukavaahan se, kun luontoliikunta kasvattaa suosiotaan ja ihmiset viihtyvät muuallakin kuin juhannuksen jälkeisissä alennusmyynneissä J.

Itse olin vaikuttunut alueen soista ja soistuneista lammista. Suot ovat aina olleet minulle salaperäinen ja pelottava osa luontoa. Lapsena oli ehdoton kielto mennä kodin lähettyvillä olleelle Maunussuolle. Kieltoa uhmattiin vain talvella kun suo oli jäässä ja tarjosi hyvän kentän luistella ja pelata jääkiekkoa kavereiden kanssa. Muuten olen elämäni aikana kiertänyt suot kaukaa, niin syvään juurtunut on ollut pelkoni niitä kohtaan. Oulangan kansallispuistossa kirkkaassa auringonpaisteessa ja turvallisesti pitkospuiden päällä saattoi tutkailla suomaisemia ja –kasveja pelkoa tuntematta.

Oulangan kanjoni

Seuraavana päivänä jatkoimme kierrosta Oulangan kansallispuistossa. Tällä kertaa seurailimme Oulankajokea ja kävimme tutustumassa  Oulangan kanjoniin. Nyt jo hieman tunsikin liikkuvansa erämaassa: palveluita ei ollut tarjolla Karhunkierroksen malliin ja mäkiä sai nousta ilman maastoon rakennettuja rappusia. Karhutkin pysyivät loitolla kun vyötäisillä kilkatti pelastusliivin hiilidioksidipatruunan puolikkaasta tuunattu karhunkello J.

Kirkasvetinenlampi





Kuopio tanssi ja soi

Suomen suvi on läkähdyttävyyteen asti täynnä tapahtumia ja kulttuuririentoja laidasta laitaan. Ja pitkästä aikaa on jälleen mahdollista nauttia tarjonnasta, kun kesälomaa on enemmän kuin ne perinteiset 20 päivää, joista pitäisi nipistää aikaa mökkeilyyn, veneilyyn, matkailuun ja ihaniin kesätapahtumiin. Itse asiassa nyt on koko kesä aikaa tehdä ihan mitä mieli tekee (melkein kuin silloin ennen opettajana J).

Yksi ehdottomista kesäkohteista on Kuopio juhannuksenalusviikolla. Silloin nimittäin Kuopio tanssii ja soi, jo vuodesta 1970! Itse innostuin aikoinaan tapahtumasta Jorma Uotisen aloitettua festivaalien taiteellisena johtajana. Sen jälkeen festarit ovatkin olleet ”täyttä törinää”,  Jormaa lainatakseni. Kotimaisia ja kansainvälisiä huippuryhmiä on riittänyt, kiitos Uotisen laajojen verkostojen ja yhteistyötahojen. Festivaalien ohjelma on ollut yleensä mielenkiintoinen ja rohkea, rajojakin rikkova. Festivaalit ovat muotoutuneet tanssikesän kohokohdaksi ja paikalle kokoontuu yleensä suuri joukko tanssin ammattilaisia, harrastajia ja meitä nykytanssia aktiivisesti seuraavia tanssin ystäviä. Ja mikä parasta: festivaalit ovat aidosti koko kansan tapahtuma. Tanssi tuodaan toreille ja kaduille ja ilmaisia esityksiä on tarjolla päivittäin. On myös luentoja, tanssikursseja kaiken ikäisille ja tasoisille, tanssioppilaitosten esityksiä, kehonhuoltoa, festariklubi jne. Uotinen itse näkyy ja kuuluu kaupungilla, samoin ’äijäbaletin’ uranuurtaja Sami Saikkonen, joka omalla rennolla tyylillään juonsi mm. Satamatori tanssii ja soi –esitykset.

'Hubbub', Cedar Lake Contemporary Ballet

Tänä vuonna teemana oli erityisesti Aasian ja Amerikan tanssi. Ohjelmistossa oli ilahduttava määrä hieman eksoottisempaa tarjontaa ja tummia esiintyjiä sekä Afrikasta että Pohjois-Amerikasta. Runsaasta tarjonnasta olin ehkä hieman onnekkaastikin sattunut valitsemaan juuri sen huikaisevimman tanssiryhmän esityksen: Cedar Lake Contemporary Ballet (www.cedarlakedance.com). Kolmen erityyppisen eurooppalaisen koreografin esitykset tulkittiin kyllä sellaisella ammattitaidolla ja vahvalla ilmaisulla että harvoin näkee vastaavaa. Ryhmä sai ansaitusti raikuvat aplodit seisomaan nousseelta yleisöltä.

Sami Saikkonen ja tuleva showtanssitähti

Kotimaisen tanssin puolella ilahduttava uusi tuttavuus oli Sami Saikkosen johtama Pieni Suomalainen Balettiseurue.  Ryhmä koostuu nuorista tanssijoista, jotka tulkitsivat kolmen koreografin (Jouka Valkama, Jorma Uotinen ja Ulpu Puhakka) teokset, jos nyt ei aivan teknisesti napakymppinä niin ainakin innolla ja antaumuksella. Hyvä, että vastaavia ryhmiä syntyy, sillä tanssijoiden työllisyystilanne on tunnetusti surkea, mikäli ei satu kuulumaan siihen harvalukuiseen joukkoon, jolla on vakiokiinnitys johonkin tanssiryhmään. 

Pikkuballerinat Kuopion sateessa

Sateisesta säästä huolimatta Satamatorin aamupäivän esityksiin oli kokoontunut suuri joukko kaikenikäistä väkeä seuraamaan paikallisten tanssi- ja musiikkiryhmien esityksiä. Melko liikuttavia olivat ne pikkuballerinat, jotka ohuissa hörhelöpuvuissaan hytisivät lavan reunalla sateessa odottamassa omaa vuoroaan. Onneksi esiintymislava sentään oli katettu.

Vauhtia riitti myös isompien esityksessä

Kuopion matkustajasatamassa oli muutakin ihmeteltävää kuin hienot tanssiesitykset. Vierasvenesatamassa oli Ilmari-niminen alus, jolla onkin mielenkiintoinen historia. Se on aikoinaan ollut merenmittausalus, jota on käytetty 1980-luvulla Itämeren alueen merikarttojen tekemiseen. Erinäisten vaiheiden kautta silloisista tehtävistään ’eläkkeelle’ jäänyt alus päätyi nykyiselle omistajalleen, joka on sitä vuodesta 2005 alkaen muokannut nykyiseen muotoonsa. Se on vaatinut hyvää suunnittelutaitoa, kekseliäisyyttä, luovuutta ja teknistä osaamista, sillä kaikki on tehty itse ja vieläpä melkein yksinomaan kierrätysmateriaalista.  Laivaa ei samaksi tunnistaisi, niin paljon se on ulkonäöltään ja toiminnoiltaan muuttunut alkuperäisestä. Nykyisin se on luksusvene, jossa on kaksi makuuhuonetta, hyvin varusteltu keittiö, keskiosan avara ja valoisa ’lounge’, aurinkokansi ja toisen makuuhuoneen yhteydessä pikkuruinen sauna! Näissä hienoissa puitteissa saimme nautiskella tanssiesitysten lomassa kuohuviiniä ja iltapalaa J.

Ilmari ennen tuunausta...

... ja nykyisessä olomuodossaan





Merellinen Helsinki

Pikkutyttönä ensimmäistä kertaa Pihlajasaaressa käydessäni tunsin olevani ulkomailla. Sisämaassa kasvaneelle maakravulle jo pelkkä venematka saareen oli elämys. Lumousta vain lisäsivät korkeat rantakalliot ja huikeat maisemat merelle.  Luultavasti rakkaussuhteeni mereen syntyi juuri tuona kesänä.

Merellinen Helsinki on auennut saari saarelta tässä vuosien varrella. Aluksi kolusin kaikki ne Helsingin edustan saaret, joihin pääsee vuoroveneellä. Myöhemmin reviiri laajeni oman veneen hankkimisen myötä aina Sipooseen asti. Urbaanista hälinästä on vain hetken venematka toiseen todellisuuteen – missä muussa eurooppalaisessa pääkaupungissa se onnistuu yhtä vaivattomasti?

Omia suosikkejani ovat Pihlajasaari, Kaunissaari ja Itä-Helsingin edustan pienet saaret Iiluoto, Kalliosaari ja Pihlajaluoto. Pihlajasaari lienee kaikille tuttu, mutta Kaunissaari on hieman tuntemattomampi helmi, jota lämpimästi suosittelen.

Kaunissaari sijaitsee Sipoon saaristossa 50 minuutin venematkan päässä. Vuoroveneet lähtevät kesäaikaan päivittäin Kallahdesta. Saarella on kiva käväistä päiväselti, mutta vielä hauskempaa on pakata teltta mukaan ja yöpyä saarella. Autiosaaresta ei ole kyse, vaan kesäaikaan saarella asuu oma erikoinen telttayhdyskuntansa, joista osalla on ollut saaressa sama telttapaikka todennäköisesti vuosikaudet. Niin hienoiksi he ovat virittäneet telttansa pihapiirin ja rakennelleet sofistikoituneita ulkokeittiöitä.

Veneilijöitä saaressa käy myös paljon. Pitkin saarta on vesipisteitä ja keittokatoksia, joten ruoan laitto onnistuu kun vain tulitikut on mukana. Ja jos ei itse halua kokkailla, voi käydä syömässä saaren kahvilassa.

 Kesäaikaan käy lisäksi kauppalaiva pari kertaa viikossa ja sieltä voi hankkia muonatäydennyksiä. Ja täytekakun koristeita, tiikkiöljyä, kukkamultaa, kaasupulloja, muoviämpäreitä… tuotevalikoima on sen kokoiseen alukseen uskomattoman monipuolinen.

Kaunissaaressa on myös yksi maailman parhaista saunoista! Se on aivan ihanalla paikalla ja on silkka nautinto istuskella lempeän kosteissa löylyissä ja ihailla edessä aukeavaa merta, jossa voi käydä virkistäytymässä löylynheiton lomassa. Se on nimeltään perhesauna ja sen voi vuokrata käyttöönsä 1,5 tunniksi kerrallaan. Saunoa voi myös yleisillä saunavuoroilla keskiviikkoisin ja lauantaisin saaren toisessa, lähes yhtä ihanassa saunassa.

Kovin on meriteemainen ja saarivoittoinen ollut koko tämä alkuvuosi: Australia, Uusi-Seelanti, Tasmania, Maria Island, Sarah Island, Bruny Island, North Stradbroke Island, Kreeta ja kaikki nämä ihanat Helsingin edustan saaret, joilla tulee kesän aikana vietettyä paljon aikaa. Ja itse asiassa samalla teemalla jatkuu myös loppuvuosi, saarilla liikutaan myös syksyllä J.

Samarian rotko

Lähdimme reippaasti matkaan jo viideltä aamulla. Bussi vei meidät rotkon alkupäähän vuorille Xiloskala-nimiseen kylään. Aamu oli mitä ihanin ja ilmassa oli kevään raikkautta: ylhäällä lähtöpisteessä 1300 metrin korkeudessa lämpötila oli tuskin kymmentä astetta. Edessä oli laskeutuminen Samarian rotkoa (joka muuten on yksi Euroopan pisimmistä, 16 km) pitkin meren rantaan Agia Roumelin kylään.

Meitä aamuvirkkuja vaeltajia oli paikalla runsaasti ja alkumatka etenikin lähestulkoon jonossa kävellen, mikä sinänsä oli hauska kokemus sekin, sillä kansallisuuksien kirjo oli melkoinen. Agia Roumeliin meidän kaikkien piti ennättää klo 17.30 mennessä. Silloin sieltä nimittäin lähtee viimeinen laiva, jolla pääsee pois laaksosta Hora Sfakioon tunnin laivamatkan päässä.  Agia Roumeliin kun ei ole tietä.

Rotkossa oli turvallista patikoida, sillä matkan varrella oli useita puiston vartijoiden huoltorakennuksia, joista sai tarvittaessa apua. Polulla päivystivät myös ’ambulanssiaasit ja –muulit’, jotka kuskasivat nilkkansa nyrjäyttäneitä pois rotkosta. Juomavesitäydennystä sai myös matkan varrella olleista lähteistä. Jopa pienimuotoinen paloasema löytyi polun varrelta mahdollisten metsäpalojen taltuttamiseen.

Rotkon pohjalla on muinainen Samarian kylä, josta on yhä raunioita jäljellä. Kylässä on ollut asutusta jo tuhansia vuosia. Viimeiset kylän asukkaat joutuivat muuttamaan muualle vuonna 1962, kun Samarian laaksosta tuli kansallispuisto. Todella syrjäinen ja vaikeakulkuinen asuinseutu. Kyläläisten on täytynyt olla täysin omavaraisia selviytyäkseen.

Reitti on maisemallisesti upea. Ylhäällä lähtöpisteessä kasvaa Kreetalle tyypillisiä mäntyjä. Kallioseinämät ympärillä kohoavat satojen metrien korkeuteen. Kapeimmalla kohdalla rotko on vain kolmen metrin levyinen. Laakson pohja on kivikkoinen joenuoma, jossa virtaa paikoittain vuorilta valuva kristallinkirkas vesi. Ja koko matkan saa nauttia lintujen laulusta ja luonnon rauhasta.

Kylissä kierrellen

Päivät ovat kuluneet maaseutuun tutustuen, rinteillä ja rotkoissa patikoiden ja pieniä kyliä kierrellen. Tiet ovat vuoristossa hitaasti ajettavia, mutta eipä meillä kiire mihinkään. Tokihan tiesin Kreetan olevan vuoristoinen saari, mutta yllätyin silti kuinka jyhkeitä vuoret täällä ovat. Kukkaloistoa on riittänyt kun keväällä luonto on täällä vehreimmillään. Rinteet on tehokkaasti hyödynnetty mm. oliivipuiden ja viinin viljelyyn. Ja lampaita ja vuohia tuntuu riittävän joka paikkaan. Mutta juuri fetasta ja oliiviöljystähän Kreikka tunnetaan J.

Kreetalaisten hyvä kielitaito on yllättänyt. Monilta palveluammatissa olevilta tuntuu sujuvan useampikin vieras kieli. Mutta myös syrjäkylän vanhempi herrashenkilö sai aivan ymmärrettävästi kerrottua englanniksi huolensa Kreikan hintatason kallistumisesta, turismin vähenemisestä, venäläisten ryntäyksestä maan kiinteistömarkkinoille ja pikkukylien kuolemasta nuorten muuttaessa kaupunkeihin.

Gonin kylä

Ja tottahan se on, että hiljaisiksi ovat käyneet Kreetan kylät. Kylänraitilla näkee niitä Kreikka-mainoksista tuttuja musta-asuisia vanhuksia istuskelemassa talon seinustalla tai taluttamassa aasia heinäkuormineen, mutta muuten on meno verkkaista. Turisteja ei syrjäkylille riitä, joten nuorison pitää muuttaa työn perässä vilkkaammille seuduille.

Hiljaiseloa vuoristokylässä

Kylät vuorten rinteillä ja laaksojen poimuissa ovat pieniä ja melko rähjäisiäkin. Jätteitä ja roskia kipataan kylän laitamille aika suruttomasti ja ympäristö on paikoittain siivoton. Kaiken kaikkiaan saarta kiertäessä on tullut sellainen kuva, että kreetalaiset laiminlyövät  upeaa saartaan, sen huimaa kulttuuriperintöä, kaunista luontoa ja rakennettua ympäristöä. En usko, että kyse on rahasta tai sen puutteesta, sillä ympäristöstä ja yhteisestä omaisuudesta huolehtiminen on enemmänkin asenne- ja kasvatuskysymys.



Eloundan satama



Samaa piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä viestii heidän täysin anarkistinen liikennekulttuurinsa, jossa rikotaan kaikkia mahdollisia sääntöjä ja vaarannetaan muiden tiellä liikkujien turvallisuus. Mielenkiintoista on ollut myös seurata eri- ikäisten oppilasryhmiensä kanssa retkillä olevia opettajia. Meno on suhteellisen villiä, meluisaa ja kontrolloimatonta ilman että opettajat siihen puuttuvat. Lienee siis kyseessä maan tapa, joka sallii jokaisen toimia haluamallaan tavalla ilman sen suurempia rajoitteita.



Mylin kirkko

Väistämättä tulee mieleen Kreikka EU:n jäsenenä: onko maan suhtautuminen Euroopan unionin yhteisiin sopimuksiin yhtä välinpitämätön ja individualistinen kuin miltä heidän elämänsä ruohonjuuritasolla näyttää?











Thronoksen kylän aukio



Rotkoissa retkeillen

Kreetalle tyypillistä maisemaa ovat vuoret ja rotkot, joista jälkimmäisiä on Kreetalla enemmän kuin missään muualla Kreikassa. Osaan rotkoista ja kanjoneista on suhteellisen helppo päästä, osa taas vaatii erityisjärjestelyjä, sillä ne päätyvät meren rantaan, josta ei pääse eteenpäin kuin venekuljetuksella. Niihin pääsee yleensä vasta toukokuusta alkaen kun rotkon pohjat ovat kuivuneet vuorilta virtaavista sadevesistä – ja lumihuipuilta valuvista sulamisvesistä. Kreetalla on nimittäin lumihuippuisia vuoria vielä toukokuussakin.

Patikkamme Aradhenan rotkoon alkoi Loutro-nimisestä pikkuruisesta kylästä saaren etelärannalla. Kylään pääsee ainoastaan kävellen tai veneellä muutaman kerran päivässä. Loutrossa on vain joitakin rakennuksia, kaikki yhdenmukaisen valkoisia sinisillä ikkunaluukuilla. Tarjolla on majoitusta matkailijoille ja muutamia ravintoloita päiväretkeläisiä palvelemaan. Kun viimeinen venekuljetus Loutrosta lähtee klo 18 illalla, paikka hiljenee täysin.

Matka rotkoon kävi jyrkkien rantakallioiden kautta, joilla lampaat ja vuohet olivat kuin kotonaan. Sydän kylmänä sai seurata kun pikkukilit keikkuivat jyrkänteillä ruohotupsua kurkotellen alapuolella kymmenien metrien pudotus meren aaltoihin. Aina ne sen tupsunsa kuitenkin onnistuivat saamaan elleivät sitten viisaasti perääntyneet pystysuoralta kallioseinältä turvallisemmalle alustalle.

Imbrosin rotko on 8 kilometriä pitkä ja sekin kiemurtelee vuorilta kohti meren rantaa. Reitti on huiman hieno ja siellä pohjalla vaeltaessaan tuntee kyllä pienuutensa luonnon keskellä. Olimme varautuneet erämaakokemukseen ja ottaneet mukaan riittävästi vettä ja syötävää. Yllätys olikin melkoinen kun puolessa välissä matkaa kallionkolosta löytyi hippityylinen puun oksilla katettu kahvila, josta saa sesonkiaikana kuulemma useammankin merkkistä olutta vilvoittamaan väsynyttä kulkijaa J.

Rotkoista suurin ja kaunein, Samaria Gorge, on tarkoitus myös käydä kävelemässä loppuviikosta jos säät suosivat ja jalat kantavat.

Hurmaava Hania

Yksi positiivisista yllätyksistä oli Hanian kaupunki saaren länsiosassa. Ensinnäkin se oli odotettua pienempi ja rauhallisempi. Kaupungin vanhassa keskustassa ei ollut ainakaan sunnuntaina iltapäivällä autoliikennettä laisinkaan. Toisekseen kaupungissa näki hienosti menneiden vuosisatojen rakennusperinnettä. Turisteja oli Haniassakin vain harvakseltaan kun taas paikalliset olivat sankoin joukoin perheidensä kanssa liikkeellä ja viettivät iltapäivää kahviloissa ja tavernoissa.

Tokihan vanhasta kaupungista löytyvät ne tyypilliset turistitäyt ja matkamuistomyymälät, mutta kun nostaa katseensa katutasosta ja tutkailee myyntikojujen yläpuolelle, huomaa aivan upeita vanhoja rakennuksia eri aikakausilta. Kaupungissa on paljon vanhoja talojen raunioita, joiden on joko annettu ruohottua tai otettu osittain käyttöön esim. osaksi ravintolan sisäpihaa. Kaupunki oli venetsialaisten hallussa 1200-luvulta 1600-luvulle, jonka jälkeen sen valtasivat turkkilaiset ja pitivät hallussaan 250 vuotta. Molemmat aikakaudet näkyvät yhä kaupunkikuvassa, vaikka toinen maailmansota tekikin pahaa jälkeä myös täälläpäin Eurooppaa.

Pahaa jälkeä ovat tehneet myös töhertelijät. Graffiteja ja tageja löytyy kaikenikäisten rakennusten seinistä sekä kaupunkien keskustoissa että taajamissa. Vaikuttaa siltä, että niitä ei edes erityisemmin pyritä siivoamaan, sillä niin paljon niitä on kaupunkikuvassa. Sääli.

Kaupungissa on valtava määrä pittoreskeja ja persoonallisia majataloja ja pensioneja, jotka vuokraavat huoneita ja pikkuasuntoja arvatenkin kohtuuhintaan. Jos ja kun vielä uudemman kerran Kreetalle matkaan, Hania saattaisi hyvinkin olla paikka, jossa voisi viivähtää pidempäänkin.