Tarua ja totta Knossoksessa

Knossoksen palatsi eli vain mytologioissa aina 1900-luvun alkuun asti kunnes Kreetalla tehtiin kaivauksia ja löytyi ihan konkreettisia viitteitä sen olemassaolosta.  Sir Arthur Evans Britanniasta innostui viime vuosisadan alussa arkeologisista kaivauksista Kreetalla ja ryhtyi tutkimaan palatsin raunioita. Herra Evansilla nälkä kasvoi syödessä ja hän halusi paitsi kaivaa raunioita myös hieman täydentää puuttuvia palasia. Voisi jopa sanoa, että herralla mopo karkasi käsistä, sillä niin innokkaasti hän loi ihan omanlaisensa Knossoksen palatsin, joka ei välttämättä anna kovin totuudenmukaista kuvaa.

Tuohon aikaan oli keksitty betonin valmistus ja herra Evans hyödynsi tuota uutuustuotetta surutta ’restauroidessaan’ Knossoksen palatsin jäännöksiä. Koska palatsista ei ollut juuri muuta tietoa saatavilla kun läjä kiviä, Evans käytti restaurointityönsä tukena mielikuvitustaan ja loi hahmotelman siitä, miltä palatsi on saattanut näyttää 3500 vuotta sitten. Eli suuri osa siitä, mitä alueella on nykyisin nähtävillä on peräisin 1900-luvun alusta.  No mitäpä tuosta, auttaahan se paremmin hahmottamaan, mitä elämä olisi saattanut olla noina minolaisen kulttuurin kulta-aikoina.

Kierros palatsialueella oli kyllä mielenkiintoinen, mutta enpä totisesti haluaisi käydä siellä elokuussa tuhansien turistien hikisessä ruuhkassa 35 asteen helteessä. Jonottamaan joutui jo nytkin vaikka sesonki on vielä kaukana edessä.

Turisteja ei vielä ole kovin paljon liikkeellä ja varsinkin maaseudun pienissä kylissä elämä on hyvin rauhallista eikä kahviloissa ja tavernoissa näe muita istuskelijoita kuin paikan oma väki odottelemassa satunnaisia matkaajia. Monessa paikassa olemme olleet (päivän?) ainoat asiakkaat, joita on hemmoteltu erinomaisella palvelulla. Monet ravintolat ovat vielä kokonaan kiinni ja niissä tehdään kunnostustöitä talven jäljiltä.



Taiteilijan näkemys muinaisesta Knossoksen palatsista...





...ja se, mitä palatsista on nykyisin jäljellä



Innokkaita (?) lukiolaisia kulttuuriretkellä

Kreeta kutsuu

Edellisestä Kreikan matkasta onkin vierähtänyt jo parisenkymmentä vuotta. Aikoinaan ulotimme Interrailimme Kreikan saaristoon ja mm. Ios ja Korfu tulivat tutuiksi. Kreeta on aina kiehtonut kulttuurinsa ja luontonsa vuoksi, mutta sopivaa hetkeä saareen tutustumiseen ei ole löytynyt kun kesät on vietetty tiiviisti Ranskassa. Ja sitä paitsi haaveena on nimenomaan ollut päästä tänne keväällä ennen vilkkainta turistisesonkia ja kesän hurjia helteitä.

 

Pakkasimme siis jälleen rinkat ja lennähdimme Kreetalle Norwegianin hullunhalpaan 80 euron hintaan.Tavoitteena on tutustua saareen patikoiden (yllätys, yllätys J). Jylhiä vuoria täällä riittääkin kavuttavaksi, rotkoja ja luolia koluttavaksi. Majapaikkamme on saaren keskivaiheilla Rethymnonin läheisyydessä, joten täältä on helppo reissata saaren eri osiin. Sitä suosittelevat kaikki lukemani Kreetaa käsittelevät matkaoppaatkin. Pohjoisranta on oppaiden mukaan niin täyteen rakennettu toinen toistaan kammottavampia hotellikolosseja, että sieltä on turha etsiä aitoa Kreetalaista kulttuuria ja saaren hienoa historiaa.

Varokaa puista putoilevia vuohia!

 Kreetalla on minolainen kulttuuri kukoistanut jo 2000 vuotta eKr. ja täällähän ovat syntyneet tarustojen mukaan sekä Zeus että Kreikan kuningas Minos! Saari on kuin ulkoilmamuseo täynnä merkkejä menneistä vuosituhansista. Odotan innolla retkiä raunioille!

Patikoiden ei ihan joka paikkaan ennätä, joten auto oli jälleen vuokrattava. Varsin omaperäinen näyttää olevan liikennekulttuuri Kreetalla.

Kreikkalainen tulkinta

Nopeusrajoitukset ovat paikallisille vain suuntaa antavia ja niitä voi olla vapaasti noudattamatta. Liikenteessä olin ainoa, joka 
edes yritti noudattaa annettuja rajoituksia mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä, muut porhalsivat ohi, (viritetyt) mopot mukaan lukien. Ja ohituksiakin saa näköjään tehdä missä vaan: sulkuviiva, risteysalue tai edestäpäin lähestyvä rekka eivät ole mikään este ohittamiselle. Vilkkua ei käytetä lainkaan. Liikenteessä näkee myös autoja ilman rekisterikilpiä. Niin että reippaasti vaan liikenteen sekaan ja onnea matkaan!

Rethymnon

Venetsialainen satama, Rethymnon

Lähde 1600-luvulta

Paluu syksystä kevääseen

Kyllä on mielenkiintoista ja virkistävää olla taas hetki Suomessa! Mitä tuleekaan elämämme olemaan jytkyn jälkeen? Tätä pohtivat toimittajat myös Australian lehdistössä, kun True Finns johtajansa luotsaamana oli viemässä voittoa vaaleissa. Kovasti olivat eteläisellä pallonpuoliskolla toimittajat huolissaan Euroopan tulevaisuudesta… No, nähtäväksi jää, mikä muuttuu vai muuttuuko mikään. Juuri nyt kun ääneni olisi tarvittu, en sitä voinut antaa kun lähin äänestyspaikka olisi Australiassa ollut satojen kilometrien ajomatkan päässä! Nyt ei siis auta kuin jännityksellä seurata mihin malliin asiat Suomessa ja Euroopassa hoituvat jytkyn seurauksena.

Valoisalta näyttää, ainakin luonnossa. Ja paljaalta.  Australian syksyssä pimeys saapui jo kuudelta, täällä saa nauttia päivän pituudesta ja valoa riittää vielä yhdeksän jälkeenkin. Kolmen vehreässä luonnossa vietetyn kuukauden jälkeen Suomen huhtikuinen luonto tyrmää alastomuudellaan: kuin katselisi filmiä, josta värit on suodatettu pois.

Maisema reitillä Helsingistä Mikkelin ja Varkauden kautta Tuupovaaraan näytti lähestulkoon haavoittuvaiselta karussa paljaudessaan.  Vielä hetki ja maisema rupeaa saamaan sävyjä ja kaksi kuukautta tästä eteenpäin ovat melkeinpä hienointa aikaa Suomessa, kun valon määrä on maksimissaan ja luonto hehkeimmillään.

Uutelan uimarannalla jäät olivat sulaneet pääsiäisen aikaan sen verran, että uimaan pääsi jos vain kaksiasteiseen veteen uskaltautui. Tuupovaarassa uimahalujaan sen sijaan pitää vielä hetki hillitä, sen verran paksu oli jääpeite Eimisjärven pinnassa.

Aurinkolahden venesatamassa oli vielä hiljaista ja vesillä vain sinne syksyllä unohdetut veneet, jotka ovat talvensa viettäneet paksun jään ympäröiminä.  Mutta aktivoitumista on odotettavissa lähipäivinä jos säät suosivat ja jäät sulavat. Oma TePapamme tosin pysyy vielä visusti pressujen alla toukokuun puoleen väliin asti kunnes palaamme reissuiltamme siitä huolehtimaan ja vesille laskemaan.

ABBAWORLD ja merellinen Sydney

Iki-ihana Abba

Enpä olisi osannut uneksia, että tämänkin vielä kokisin: ABBAWORLD! Sain elää hetken Abba-maailmassa muiden kaltaisteni Abba-fanien kanssa. Liikutuksen kyyneleet silmissä me keski-ikäiset naiset kuljimme idoliemme maailmassa: pääsimme näkemään heidän konserttitaltiointejaan, henkilöhaastattelujaan, kokemaan Waterloon voittohetket vuonna 1974, kurkistamaan heidän äänitysstudioonsa ja pukuhuoneisiinsa, ihailemaan heidän alkuperäisiä esiintymisasujaan ja jopa laulamaan lavalle yhdessä Fridan, Agnethan, Bennyn ja Björnin kanssa! Ja kaikki tämä Sydneyssä vuonna 2011! 

Alkuperäiset Waterloo-voiton esiintymisasut v.1974

No, australialaiset ovat tunnetusti abbahullua kansaa. Siitä yhtenä osoituksena nyt jo kulttimaineeseen kohonnut 90-luvulla Suomessakin esiintynyt australialainen Björn Again-bändi. Sitä tuskin erotti autenttisesta Abbasta kun sen aikoinaan Helsingissä näki. Ja vaikka Abba ei lavoille palaa, Björn Again jatkaa maailmanvalloitustaan.

Osa Abban kulta- ja platinalevykokoelmasta

Sydney avautuu toisella vierailukerralla jälleen hieman eri näkökulmasta. Kulttuurin lisäksi aikaa on jäänyt tutustua kaupungin puistoihin, rantoihin, eri kaupunginosiin ja kokea Sydney mereltä. Vaikka puistot sijaitsevat aivan kaupungin keskusta-alueilla, siellä törmää mielenkiintoiseen eläinkuntaan. Varsinkin jättikokoisia (joista osa myrkyllisiä) hämähäkkejä on paljon. Yllättävää on myös löytää monisatapäinen lepakkoyhdyskunta aivan kaupungin keskustassa, puhumattakaan liskoista ja muista eksoottisista mönkijöistä.

Kesy lisko

Hämähämähäkki...

Lepakot iltapäivälevolla puistossa

Vain kymmenen minuutin lauttamatka kaupungin vilkkaasta matkustajasatamasta (Circular Quay) vie aivan toiseen todellisuuteen, rauhalliseen paikkaan nimeltä Watsons Bay. Se on Australian vanhin kalastajakylä, joka tosin tätä nykyä on trendikäs asuinalue kuuluisan Bondi Beachin läheisyydessä. Kylästä on upeat näkymät kohti Sydneyn keskustan maamerkkejä: pilvenpiirtäjiä, oopperataloa ja Harbour Bridgeä.



Circular Quayn tunnelmaa





Circular Quay mereltä





Watsons Bay





Watsons Bay, taustalla Sydney





Watsons Bayn majakka



Blue Mountains

Vuorilla jälleen, tällä kertaa sinisillä. Ainakin nimensä mukaan. Tietyssä valossa iltahämärässä vuoret siintävät sinisinä, sillä niiden rinteitä peittää sankka eukalyptusmetsä ja puista haihtuu ilmakehään eukalyptusöljyä, joka antaa maisemalle sinisen hohteen. Ja tämäkin alue kuuluu Unescon maailmanperintölistalle ainutlaatuisen luontonsa vuoksi.

Tukikohtanamme patikointireissuille on toiminut Katoomban kylä. Tänne on Sydneystä kahden tunnin junamatka, mutta junamatkan jälkeen tuntuu kuin olisi siirtynyt toiseen maahan. Katoomba sijaitsee reilun 1000 metrin korkeudessa, joten sää on noin 15 astetta kylmempi kuin rannikolla junaan hypätessä. Oikein raikkaasta syysilmasta olemme saaneet pari päivää nauttia, villahanskoille on ollut jälleen käyttöä J. Muuten kylän raittia kulkiessaan tulee mieleen Lontoon Camden Town tai Notting Hill: vanhojen tavaroiden liikkeitä, monen sortin kuppiloita, vaihtoehtopuoteja ja hipihtävä tunnelma. Kylän asukkaat panostavat pihojensa koristeluun ja melko mielikuvituksellisia viritelmiä on tullut vastaan.

Patikkapolut kulkevat jyrkillä reunamilla, joista on näkymät laaksoihin ja läheisille vuorille. Osa poluista laskeutuu laaksoihin, joissa reitit kulkevat lähinnä tiheässä sademetsässä. Sinisten vuorten ehkä kuvatuin kohde on kolmen korkean kalliopaaden kokonaisuus nimeltään Three Sisters.

Koala Hospital

Matkamme liikuttavimpia kokemuksia oli vierailu koala-sairaalaan (tiettävästi ainoa maailmassa) täällä Port Macquariessa. Tällä seudulla elää paljon koaloita luonnossa ja myös asutuksen läheisyydessä ja siksi tarvetta myös sairaalalle on. Sairaalassa hoidetaan sinne eri syistä päätyneitä sairastuneita, vammautuneita tai orvoksi jääneitä koaloita, kolmisensataa vuodessa.

Sairaalan tämänhetkiset hoidokit ja heidän vaivansa

Useimmiten koala päätyy sairaalaan kun se on joutunut koiran raatelemaksi, jäänyt auton alle tai saanut palovammoja metsäpaloissa. Osa koaloista on sairaalaan tullessaan yksinkertaisesti nääntymässä nälkään, koska niiden ravinto, eukalyptuspuut, on kaadettu pois kun on raivattu tilaa uusille asuinalueille. Koala kun on ruokavalionsa suhteen hyvin valikoiva eikä syö kuin tietyn tyyppisen eukalyptuksen lehtiä.

Päivän paras hetki :)

Sairaalassa on teho-osasto vaikeasti sairaille eläimille ja aidattu piha-alue jo vähän reippaammassa kunnossa oleville. Tavoitteena on palauttaa eläimet takaisin luontoon heti kun niiden kunto sen sallii. Paikka on toiminut jo vuodesta 1972 lähes täysin lahjoitusten ja vapaaehtoistyövoiman turvin. Vapaaehtoisia auttajia tuntuu olevan runsaasti tarjolla, enkä yhtään ihmettele, sillä kaikessa hellyttävyydessään nämä eläimet kyllä saavat hoivavietin heräämään. Vapaaehtoiset huolehtivat mm. koaloiden ruokinnasta: aikuisille lehtiä mutusteltavaksi ja pennuille maitoa pipetillä suuhun.

Pienokaisen ruokintaa

Koala on siitä erikoinen eläin, että se nukkuu noin 20 tuntia vuorokaudessa. Tämä ehkä johtuu siitä, ettei sen energia oikein riitä muuhun kuin torkkumiseen, eukalyptuksen lehdet kun eivät kovin paljon ravintoa sisällä. Ne ovat 65% vettä ja siksi koala harvoin juo mitään. Eli aika vähällä toimeen tuleva ja rauhallinen eläin. Onneksi sillä ei ole luontaisia vihollisia luonnossa, sillä muutenhan se olisi kuollut sukupuuttoon jo ajat sitten! Vielä kun koiran omistajat pitäisivät lemmikkinsä paremmin aisoissa… J.



Mitäpä sitä turhia hötkyilemään...



Kestävää kehitystä?

Australialaisten hiilijalanjälki on maailman suurimpia. Kun nyt parisen kuukautta on seuraillut heidän elämäntapaansa, en oikeastaan ihmettele miksi näin on. Pääministeri Julia Gillard on yrittänyt koko alkuvuoden saada ymmärrystä ja hyväksyntää ajamalleen hiiliverolle, jolla yritetään saada pahimpia saastuttajia maksamaan päästöistään. Järkevää ja välttämätöntä. Paitsi kansan mielestä, joka ei suostu maksamaan senttiäkään puhtaamman ympäristön puolesta.  

Luontopolulle ei tupakantumppeja tiputella!

Vaikka Australiassa ja varsinkin Tasmaniassa pidetään toisaalta hyvää huolta luonnosta kun on kyse kansallispuistoista, niin arjen ympäristöteot ovat vähäisiä. Luonnossa liikkujilta vaaditaan äärimmäistä varovaisuutta ettei luontoon pääse mitään sinne kuulumatonta esim.  roskien muodossa. Polkujen varsilla on paljon maan ainutlaatuisesta luonnosta kertovia infotauluja ja eläintarhoissa ja akvaarioissa on panostettu todella paljon lasten ja nuorten valistamiseen luonnonsuojelun tärkeydestä.

Mutta ne arjen ekoteot… Kaupassa kaikki ostokset pakataan automaattisesti ilmaisiin muovikasseihin puolestasi ellet sitä erikseen kiellä. Ja kukapa nyt itse pakkaisi ja vieläpä omiin kangaskasseihin kun kaiken saa valmiina. Kierrätys täällä on aivan satunnaista ja silloinkin kun kierrätyspisteitä löytyy, lasit, alumiinitölkit ja muovipullot pannaan kaikki samaan laatikkoon. Vaikea kuvitella, että niitä joku jossain erittelisi eli samoille kaatopaikoille todennäköisesti päätyvät. Pullopanteista ei täällä ole kuultukaan ja hieman ihmeissään kassalla katsoivat kun yritimme saada palautuspulloista rahaa J. Ja pullojahan täällä joutuu kaatopaikalle aivan käsittämättömät määrät kun helteillä juomia kuluu. Biojäteastioita ei myöskään missään ole tullut vastaan.

Kaikilla australialaisilla tuntuu olevan unelma omasta talosta. Tilaahan maassa on omakotiasumiseen vaikka millä mitalla, mutta käytännössä asuttuja seutuja maassa on vain rannikoilla. Itse asiassa Australiassa yli 85% ihmisistä asuu etelä- ja itärannikon kaupungeissa. He eivät kuitenkaan asu kerrostaloissa, vaan omakotitaloissa, joiden vyöhyke ulottuu lähestulkoon kaupungin keskustasta yhä kauemmas ympäröivälle maaseudulle.

 Maata kierrellessä huomaa selvästi, miten asuntojen koot ovat vuosien varrella kasvaneet. Ennen 100 neliötä oli perheasunnoksi riittävä,  nykyisin rakennetaan usean sadan neliön ’unelmataloja’  Amerikan tyyliin.  Niitä kuvataan osuvasti nimellä  McMansions, sillä niin hampurilaistyyliin sarjatuotannolla näitä taloja tehtaillaan toteuttamaan ihmisten unelmaa asumisesta.

Ilmakuva omakotialueesta Mc Mansion- taloineen

Melko kestämätöntä kehitystä, kun ottaa huomioon talojen energiankulutuksen, rakennuskustannukset, alueiden infrastruktuurin ja teiden rakentamisen sekä päivittäisen yksityisautoilun kodin ja työpaikan välillä. Ja autoina on yleensä paljon bensaa kuluttavat maasturit. Voisi kuvitella, että maassa, jossa aurinko paistaa suurimman osan aikaa, sitä hyödynnettäisiin tehokkaammin. Hämmästyttävän harvoin täällä kuitenkin törmää aurinkopaneeleihin talojen katoilla.

Liikkuminen maassa, jossa välimatkat ovat valtavia, asettaa omat haasteensa. Todennäköisesti useiden valinta on lentäminen. Niin mielellään kuin junalla liikkuisikin jo pelkästään sen ekologisuuden vuoksi, se on tehty todella hankalaksi. Ratojen raideleveydet vaihtelevat osavaltiosta toiseen ja kussakin osavaltiossa on omat firmansa hoitamassa junaliikennettä joten aikatauluhaasteita ja junanvaihtoja pitkillä matkoilla ei voi välttää.

Niinkuin moni muukin reppuselkämatkaaja myös me päädyimme Greyhoundin punaiseen bussiin matkalla Brisbane-Byron Bay-Port Macquarie. Kymmenen tuntia bussissa istumista, mutta onneksi sentään kahdessa osassa.